— Oiskoon juotavoo kahvia?
— Kylläkään sitä, vuan ei oo kun yks pannu, sehhii on…
— Herra pormestarin?
— Niin. Vuan kun ootta suanna oottoo näin kauvan, niin — tulukee nyt tänne pijjaanopöksään, niin suatta.
Pijjaanohuoneessa ol se kuappi, se koputsoitin. Kun myö oltiin just semmosta pelkalua tultu pelloomaan, arvel tover, että jos ois rietautua harjottammaan kahvia oottaissa.
— Ka, rimmauta yks rymmäys! Soita vaikka se Merkannon »Kesävelli» (= Sommarqväll) niihin varjatsuuniis kansa. Kuuloo sitte herra pormestarrii, kettee on kulussa.
Hään puulaatu pelloomaan. Oikeen ollii ovela soittaja. Soittoo sivautti niin, että kintut tink panemaan polokkaan, ja tuassiisa, oikeessa hilijasessa nuotissa, kiehto veenkietaleita silimäkulumaan. Joka paikassa ol paukutettu tälle kappaleelle käsiä, huuvettu ja hihkuttu; nyttii — aukes parraimmassa pijjaanossa ovet, ja sissään lentee lupsaht ite ravintoloihtijatar:
— Kuka sennii korvennettu teijät on tänne völjännä? Heretkee het ja hävetkee! Vai tänne työ tuletta kaiken mualiman retkutuksia renkuttamaan! Ettettä häppee, kun viereiseen huoneeseen kuuloo koko komennuksen herra pormestar ja muut mussiikkihenkilöt.
Soittaja huokas ja pyyhk hikkee — minä kans!
— Saakelin herra pormestar…! Mutta männään myö tästä siunatusta sushuussista, männään Jumalan nimessä! — Ja männessä: Ota sinä nyt oikein hyvä lippu, että oikein kuulet, sillä kyllä minä taijan nyt soittoo pienut palasiks ja kuapit kappaleiks!