Lippumiehen luo piästyä hönkäs soittaja:
— Kuulkees työ, lippumies, tälle herralle annetaan riilippu. Tuo lumero viis tuosta laijasta.
— Häh, ettäkö lumero viis? Ei se passoo, se on jo otettu.
— Eipään oo merkitty männeeks. Suanen kait minä ommaan konsnerttiin ottoo riiliput, mitkä haluvan. Min oon se pelur.
— Suatatta olla, vuan tätä lippua ei anneta. Soon herra pormestarin riipiletti. Se istuu aina lumero viljellä ja sillä hyvä!
— No minä otan lumero seihtemän.
Konsnertti alako. Kesken kappaleen viäntäyty essiin herra pormestar. Kaikki nous seisaallesa, pait minä. Kuulin kuitennii takanan yhen akankiähkyrän honottavan:
— Kukkaan soon tämä uuaartti herra, kun ei nouse ylös, vaikka tulloo herra pormestar…
— Ja muut musikaaliset henkilöt, lisäsin minä mielessän.
Ens lumeron loputtua ol semmonen hilijasuuvven hetki kun kirkossa papin pysähtyissä. Kaikkiin silimät sirrottivat herra pormestariin. Hään viimen kohhautti kämmenesä, lyyvä lossautti niitä hyvin heilävarroin vastakkain ja — het alako semmonen nujakka, että luul seiniin särkyvän siinä mänössä.