Ja hään tul. Suoroo piätä oikas hään meijän pöytään ja esitti ihtesä.
— Kuulin teijän täällä olovan ja tulin kiittämään konsnertista. Ettäköön ottas ja ois niin hööli, että tulisija tuonne pijjaanokammariin kallistammaan kaks, kolome liknöörlasia. Meill on tiällä niin sakramentskatun harvon mussiikkia, että ois nyt ies teitä hyvänä piettävä, jotta vastai jalottelisia tähän mualimanlaitaan. Meit on siellä vuan minä ja muita.
— Mussiikkihenkilöitä, lisäsin tuas iteksen.
Ovenpielessä pyssäytti minut toinen nuapurpöyvän herrosta.
— Suokee anteeks. Min oon tämän kaupunnin lehti — lehtimies.
Oisijakkoon hyvä ja kuiskoisija, kiittikö se vai moitti?
— Ka kiitti, kiitti ihan iniheesti.
— Vai niin. No, sitte minnäi suan sopivan rittiikin. Harva on soittanna somemmin, oikein syön seisahtu kuullessa, ol oikeen helekutin hempeetä…
Meille tarjottiin liknööriä. Sitä tuuvvessa sihaht sööterska minulle hyvin siistist korvaan:
— Tät ei juokkaan muut kun herra pormestar.
— Ja muut mussiikkihenkilöt.