— Junnupetter! Oo tuota korsuntas nyt jo hörppimätä, et näy selevee saavan. Ala nousta, ettei mää poutapäivä pilalle.
— Kä, kä! Oo tuossa nujjuuttamata. Piäsöö tästä vähemmällä!… Häh? ettäkö oes pouta?
— Oo kähmyilemätä, vuan jouvvu, hyvä sielu, että suahaan ies yks lato-ala valamiiks.
Kiire siitä tul kassiin, ei sunkaan se autakkaan akkain käsissä kiemurteleminen. Piäasia vuan on, että Junnupetter sai vuatteesa viskatuks piällesä ja alako ehtiä polovillasa penkin alta piippuva, ja emäntä, kun työns einekahvia turvan alle, ei tuas ruahtinna olla riäkäsemätä, että »mittään se nyt siellä penkin alla hamuileikse. Meinooko se Herrasiunauksen oikein poloviperältä pyöräyttee, vai mittee se ähertää?»
— Ka, kun piippu on kaonna.
— Ku ei nenä! Tuossahan tuo könöttää nokkas alla koko koje, eikä mies äksentieroo ei alunkaan. Vielä savuaahii.
— Persmala! Siinähän se…
Kun Junnupetter ol jo saunan sivulla miesten kansa mänössä, niin emäntä alako huitoo ja kirkuva poistuvan pohjista, että elähän, kun vielä unehtu.
— Miltään se nyt siellä kiekuu? Jos ois männä ja kysyä. Mää sinä
Taavetti ja kysy, mikä sille nyt män, vai mittee se ojenteleikse.
— Tuntuu huutavan, että ottoo, jos ei niät nämä miehet riitä,
Hoikkalasta miehiä lissee.