— Häh?
— Niin, että lissee, jos ei niät riittäs niitylle nämä.
— Meinookoon tuo paljonnii lissee.
— No, ossoohan nuo kysymättähhii ottoo. On kait siinä alloo, ennenkun joka paikassa seiväs heiluu.
— Kä, kä, ossoo, ossoo, en minä sitä! Mää Taavetti ja hae niin paljo kun suat. Vaikka ois tässä jo omillahhii miehillä iletty yrittöö, vuan kun kerran emäntä sano, niin suattaa kait niitä ottoo, että on!
Ei niitä sattunna kun parkymmentä miestä koko mäkmualle, vuan ne tul, kun Taavetti sano, että kyllä se Junnupetterin Juljaana lantit puoltaa, kun tuletta heinän kansa tappelemmaan.
— Ja niittee työ niin paljo kun on onkoo! isäntä ilimotti. Syyvvään sitte kovast ja ollaan koko päivä.
— Niinkö että vuan niitetään? Etteikö yhtään heilutella ja kohennella.
— Häh? Kä, kä, tässä nyt kohentelemmaan. Sano Juljaana piisoovan poutoo. Hajotelkoon sitte hameväk. Myö niitetään.
Ja siinä se män päivä puolisille ja syyvvessä isäntä kerto korreita juttuja. Ol ollu niät yks Pohjolainen hänen nuoruuvvessasa, joka, kun syötti, aina kehu, että: sööka vaan, sööka, kyl se hövä rooka on. Rasvainen kalan soolavesi ja pototototoo. Tarkotti niät pottaattia…