Sitte alako sattoo nuhhuuttee, ensin hilijoo, että kuulu vuan hilijainen hyminä, sitte niinkun ois alakanna akanat Luojan silimee hierostella ja itkennä oikein omasta halustasa.
— Niitto piäl vuan, pojat! Ei surra, jos sattaahhii, komens isäntä.
Juljaana käsk!
Sitte kun taivaankans alako ottoo ollaksesa iltoo, lähettiin kotmökille. Oikein ol ilikeen hyvä isännän miel.
— On sitä nyt tuota olemista, kuus lato-alloo aholla kellelläsä. Ei sunkaan kykene Juljaana moittimmaan, ettei oo heinä hajonna!
»Paaluppii, paaluppii,
rasnajeeli suminee…»
laulel hään lopuksi ja lisäs:
— Vuan kyllä se nyt Luojallai on ves helepossa, kun näin valuttaa.
— Soon juonna ruisjuomia, lisäs joku.
— On voinnuhhii, vai oisko oppipoijat, jotka iliveilöö…
Kottiin kun tultiin, niin män het Junnupetter porstuvapohjakammariin ja iäns: