— Nyt on, Juljaana, että heiniä.
— Niin laossako?
— Eikä kun kellellään aholla. Kuus lato-alloo, että mua peittyy ja kerrassa hyviä heiniä!
— Herra varjele! Ja sattaa!
— Ka, sattaa, ja satakoon!
— Vuan eihän heinät saetta suvaihe! Etkö sinä, älämikkö, äksentieroo, että eihän se, jos on, mutta olla laossa. Heinät kostuu, toljake! jo viimen ärjäs emäntä äkkeistyin.
Penkille vaipua hymäht Junnupetter ja oikein särkevän sulkeella iänellä ätyröi piätäsä pittäin:
— Herra sun siunattu, nyt sattaa…!
Erreys se kait ol, en minä muuta sano, vaikka ei sillä taija
Junnupetterillä hoksentieruukaan hyvvee olla…