Myö istuva körötettiin Penun kansa kolomannen luokan tupakkakupissa, matkalla Penun sukulaistaloon Pieksänmäelle, kun hään aijan kulukkeeks alako jututa posuta:
Monenlaisia niit on näitä immeisiä tiällä tämän armon laakson levveyvessä, hyvvee ja huonoohii kun kukkoo kejoilla. Mikähän lie minniilainen, mikä meinoo yhtä ja mikä toista, millähän on järenjuoksu veiterämp, millä tuassii tuhmanmuhjakka. Mut kaikki myö vuan ahertoo myyrästettään, että hik helepeinä tippua tojottaa nokanvarresta. Eik oo niin tuhmankuhjakkoo, jok ei omia meinojasa tolokuttee pärmenttois ja omia rustinkiasa reistaileis. Mää tiijä, kuka tässä kukkona kommeileikse, kuka kanana, mutta viisastunna soon vuan tämmäi mualima Aatuvainoon ajoista asti. Nyttii näin ajjoo körötettään ruununmyöpelissä kun komettii herrat, jotei ois Aatu-vainoo viihtinnä tehhä ei unessakkaan. No, ei tainna olla konehtyöriä, kun läksivät Paratiisista pakenemmaan…
Et taija ennee muistoo sitä ajankemmausta, kun minnäi vielä Puaslahen Posttalossa renkinä ryöhkäsin? Eikä taija piipahtoo mieles kuppeeseen sen aijan immeissisä ykskään sielu? Riistaveteläinenkään, se Juuruspoloven Juhannes-vainoo? Siitä ja sen elämänkulukkeesta sit oon ruvenna aatella ahventieroomaan, että kummoo soon tämän immeisen elämänresuna. Siinäi ol mies semmonen, että liekkö lähtienoilla tiijossakkaan, terävä kun konneensiip, mies vahva kun hevonen, ja työtä tehä tuivert kun massiina ikkään. Mää tiijä, mikä ois vielä Juhanneksestai paisua pelemahtanna, vuan Luoja löi kellelleen kesken ehheintä elämöö. No, hyvä se tais toisekseen ollahhii, että otti ja kuolla kemaht — ei niät ollu oikeessa sätkässäsä joka piirteeltäsä. Järki niät tahto toisin aijon niin mutkille hypätä, että pan miehen meiningit vähä vinolleen, kun sattu. Kun et taija muistoo koko ketaletta, otan ja vähä kuvvailen, jos niät viihit vaivautua, että kuuntelet ja piet reikiäs auk.
Sol Juhannes semmosesta rikkaan poijasta pyörähtännä mualiman juoksuun. Mitä lie oppia suanu, en tiijä toimittoo, vuan lopuks ol vuan viäntäynnä Puaslahen isäntärengiks. Kova sol kompeissasa, pit tehä työtä kun muurahainen uamusta iltaan ja Juhannes höttyil jokkaisen kintereillä. Hään se tais hoitoohhii Puaslahen asjan kulun, viljan muokkuun, niityn ja karjan. Mainio sill ollii räkninkpiä. Puotti kun hyllyltä, että niin ja niin paljo sitä nyt on siementä kylyvee yöhkästävä, niin paljo puitava, niin paljo myyvvä hymmäytettävä. Ja hyväst ne asjat kiänty, män kun karhilla kulettain — ei niät Juhannes ollu viinamiehiä, eikä öitäsä tyttöin komprommissa kuleksinna.
Viisaana myö sillon Juhannesta piettiin, ei niät tunnettu miehen tapoja. Ottipas sitte muuvanna aikana ja näytti nuamasa toiseltapäin.
Sol niät yks illankaihe, kun myö istua nökötettiin Puaslahen riihrakennuksella ja ihhailtiin iliman ihanuutta. No, viäntäytyy sitte muihin mukkaan kylän polokua Juhannessii. Ei ollu ennee entisessä temmassasa. Ouvokseltaan näytti iniheen ouvolta. Silimät sätteil ja nuama noljotti niin kummast. Miesten parriin piästyväsä hään nauroo hujautti ja ontonaukeella iänellä tuhahti:
— Nyt soon Juhanneksellai kello.
Myö ensin niin meinoovasti kahtoo muljautettiin, että mittee se sähisöö, kun hään tuas hymähti:
— Niin lokkapa, oikee ankkastreeli.
Hään vetästä villautti liivintaskustasa umpkuer kellon, että vitjat niin kauniist kilaht.