— No, ka, ompaan ja oikee kelemeekuer kuunartti. Keltään tuo kiännälti kättees?
— Heiskalan Vesteriltä ostin. Ke, ke, kun se kimalteleikse, kun aurinko sen silleeseen ottaa. Ke, ke, kun kihtoo.
— Näytä tuota, että katotaan, onko oikein ruppiisi. Ja vitjattii taitaa olla oikein nurreeta nikkeliä, kun nuin silimään pistäävät?
— Nikkelhännät noon, oikeita vapriikin vehkeitä. Elä, elä hyvin hankoo, jos kauttaa kihtosa… Elä aukase, ka uskothaan tuon…
Juhannes hättäil ja hämmyil meijän ympärillä ihan ymmälläsä, kun kelloo kateltiin. Kun joku kehasta kujeesti, niin piäst paksun hörönaurun… Mutt ei ollu Juhannes ennee oikeessa eekumassaan, silimät tuivers niin iniheen ilikeesti…
— Eihän tämm oo kun kumlantti, ehta silinkri koko kommeus. Ei seiso rupiisia vällauvvassa eikä kiviä erota.
— Häh, vai silinkri. Oo önkymätä, vai silinkri, kun ihan uusaikanen ankraatti… Ei tunne kelloo mies!
Ja Johanneksen silimät seisahtivat. Hään tempas kellon toisten käsistä ja nuttusa helemaan sitä hangattuvasa sano:
— Kato vielä, kun kihtoohii nuin kommeesti, ke, ke! Kato ryökästä, kun niin puhtaasti kiiluu kun peil.
— Lie puhas kuoriltasa, vuan ei näyttännä olovan justierattu eikä lakastu värkiltäsä. Likanen ol! Saisit viijä puhisteelle uurmuakariin.