Vuan Juhannes heilutti kelloo hännistä ja loiht alavarriin, että kylläpä se kihtoo, voi hyväkäs kun hempeest kihtoo…
Sinne se sitte jäi, kun myö tarsittiin talonpihalle. Männessä mulle hymäht päiväläis-Isko, että ei taija olla nyt oikeen asjan kuluku.
— Näytti niin kumman kuikeelta, koko mies. Näitkö kun silimä säreht, kun kahto kihtoomista? Eiköön oo selevintä, että seisautaan ja tähätään, mikä siihen vielä suattaa pistee. Kato sun sakara, kun männöö ja ottaa venneen! Ehhään tuo saateri meenanne sitä järveen kyyvvitä!
Juoksujalassa, semmosessa puelhölökässä, myö oijustettiin rantalepikkoon, valakaman luo varalta. Sieltä nähtiin myö Johanneksen melloo lopsivan lahen toiselle puolen, hietikkorannalle, jossa aurinko oikein ottavasti paistoo lekotti. Kuultiin mittee puhuhii. Enstäsä aukas nuttusa ja sitte otti kellosa, rimmautti kellolleen sen kapselit ja hännästä pittäin lahenkalavoon lask. Alako sitten uitella eestakasi ja viimen rupes hangata hierustelemmaan.
— Vai likanen, hymäht, eipään oo likanen, kun kihtoo veen kaihteessai nuin veikeesti. Ke, ke, kun kihtoo, ke ke…
Ja hään ihastel siinä pitkän ruppeeman…
-— Männään pois, sano Isko. Ei se sitä henno heittee. Näkkyy olovan vietink, erityinen väläkkyviin mielhalu…
Iltasta syyvvessä sieltä Juhannes jalottel tuppaan. Suu rempseessä naurunremakassa hään astu pöyvän luo ja kelloosa riiputtain rönkäs:
— Ei kait nyt oo likanen, kun minä sen pestä hotasin tuolla lahessa!
Ke, ke, kun kimalteleikse, ke, ke, kun on kun peil, ihan kun peil…
Silloin kait se lie alakanna vähä jo möyrystellä järkmeiningissä. Siitä lähtiin se ol sitte sekava.