Niinpä niinnii, paljo niit on immeisiä tässä armonlaakson laijassa ja millähän lie mihhii piähän piipaus ajettavana; harvalla se on vuan semmonen kiillon vietink kun Juhannes-vainoolla. Vai viisastunekko maalima joka askeleella, ja joka askeleella kansa tuhmistune? Vuan junnai taitaa jo huutoo hojottee, tulloo asema. —
KILIPAILU SEHHII
Meijän Murtolahteen viittoovasta vikkerviljelyksestä vitalikkoon on sen herrassyötink Hilipummin asunto. Ja sill on sillä Hilipummilla vähä mukava ryökkynä. Niin tekövä ja hööl ja ovela kiänteissäsä kun herrasimmeiseks hilipein immeinen ikkään. Täynnäsä kujetta ja konstin kojetteluva. Mainihen sen vuan siks, että kun otti ja munnii, vanahan mieskiäppänän kansa kometiijoo koetti. Sol se »pohjoismainen kisajuttu».
Sill ol Hilipummin ryökkynällä niät ratoksesa tapa tuontuostai pilikästäyvä meijännii pirtillä. Tämän kerran se tulla tuhaht, kun minä olin ottanna ja juur justiisa panneunna kahvihalon pienentellyyn sille meijän eukolle. Sattu niät sillä tappoo, että uamun ujjeessa juoksuttivat meillehhii tärkeen tiijon, että ois muka Etelälahessa Reitun Rispiinan lapsen kastaiset ja kuhtuvat kaekella tappoo meitäi siihen siunoomajuhlaan. Vuan se meijän muer sai het kutun kuullessasa pienen valon valakkeen piähäsä, että siin on pohjalla pontevampoohii, että niät niissä lapsen löytäisissä miesväelle meinataan vähä niinkun näyttee lasin laetoo — no, sanommahan sakkeilemata, että Reittu kuul komhoijanneen viitisen litroo viinoo ja kaks koljanttia ja — no, ymmärtää sen yskän! Ja semmosiin pittoin pittää meijän muerin aina viimenen sanasa sannoo. Soon semmonen raitishenkinen mukamas, ettei oo männäkkään, missee mittäi tarjotaan, iliman suurita supliikita. Kun minä kuitennii kehkeilin juhlatamineihin työntäymään, ja muer huohmas tässä toen tulovan, niin se turvautu lopuks siihen ussein kylliks kiäntävään ja koeteltuun keinoosa ja kemaht porstuvanpohjakammarin vuoteelle valittelemmaan sisuksiasa. Sai lentsusa tae luntsusa, joka sen joka rahtierkuhtuin tultuva tappoo. Ja niin män sitte äkkiästäsä huonoks, että ei kun jättäy hoitamaan hyväkästä. Sano jo haukkovasa henkijään ja että erotessasa jois vielä kupin kuumoo. Kun ei sattunna pilikotuita puita, niin pit mun sipasta pyhänuttu nurkan naulaan ja panneutua puun pienentellyyn. Niissä hommissa minä hiäräsin hik hatussa, kun se Hilipummin ryökkynä siihen laittautu. Mikä lie kuje ollunna mukana, ol kun kelekka, vuan ol jalakset kun pitkospuut ja nii ku takkietin käspuut ylös istumen takkoo tojotti.
— Mittee se Rietrikki nyt touhuvaa? kysäs multa.
— Näkköö kaet tämän toemenjuoksun, että kakluunhalakoja kapistelen.
— No mikä se nyt kesken puhteen Rietrikin riivautti nuita nuivertammaan? Niin, justiisa julukisena ristijäispäivänä vielä.
— Nepä ne ristijäiset tähän touhunsa työnsii.
— Taes akka suaha tuas sen tavanmukasen pitotautisa? On kaet sitä
Rietrikkiä niät sinne rahtaisiin reistattu kuhtuva?
— On hyvinnii, ja kun olin ottoo ja lähtee, niin muoriin, kun ei houkutuksesta hersynnä, pistihe se pikataut, se luntsu. Sille minä tässä oon sielunlähtöpuita pienentelemässä. Kahvija niät pist piähän.