— Kiitoksia, — vastasi Magdalena, vetäen henkeensä ruusun tuoksua samalla kuin hän veitikkamaisesti katseli Armfelt'in hehkuvia kasvoja ja yhteen puristettuja huulia.
— Ette kait tahdo väittää minun erehtyneeni?
— En väitä mitään. Fredrik-herttua on Europan kauniin ruhtinas, ja minä olisin sangen mielissäni, jos te olisitte oikeassa.
— Sitä ihmettelyä, jota te häntä kohtaan tunnette, näytätte te, neiti, niin julkisesti, ett'ei minun arvaamisky'ylleni jää mitään tehtävää.
— Te suvaitsette puhutella minua tavalla semmoisella, että se tekee kaikki vastaukset minun puoleltani tarpeettomiksi. — Magdalena kääntyi hänestä äkkiä pois, hänen silmänsä loistivat kirkkaasta kimalluksesta ja puolittain avatuilla huulillaan veti hän äkkiä henkeänsä.
— Magdalena, suokaatte anteeksi! Ettekö voi ymmärtää?… Ei, te ette ymmärrä, te ette ole ikänä minua lempinyt! Ah, näitä pitkiä kuukausia, joina en ole saanut puhua kanssanne, joina en…
— Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä, paroni Armfelt! — Magdalena oli pysähtynyt, tuon ankaran mielenliikutuksen, jota hän tunsi, pakoiti hän takasi sydämeensä ja, kääntyessänsä jälleen Armfelt'iin, oli hänen kasvonsa tyynet, milt'ei marmorivaaleat, samalla kuin Armfelt'in sanat helähtivät hänen korvissansa ikäänkuin soitannolta. — Muistakaatte, — jatkoi hän vitkallisesti, — muistakaatte niitä siteitä, jotka liittävät teidät toiseen!… Meidän välillämme on ikäänkuin suuri juopa, jonka yli ette te, enkä minä voi astua, putoamatta syvyyteen.
— Kuulkaa minua, Magdalena…
Ei, hän ei tahtonut kuulla Armfelt'ia! Hämillänsä, milt'ei huumauksissansa riensi hän pois.
Armfelt lempi häntä!