Ijäti eroitettuina omasivat he myöskin ijäti toisensa sydämen.
Riemullinen vakuutus, joka jälleen toi autuuden Magdalenan sieluun!
Kalvava levottomuus, joka toi hänen sydämellensä tuhansia uusia tuskia!
Riemun ja häiritsemättömän ihastuksen tunne milt'ei tauottanut hänen hengitystänsä, mutta hän riensi eteenpäin nurmikolle ja kiiruhti pois Armfelt'in silmäyksien edestä.
Rientäen näin eteenpäin, oli hän tullut hyvän matkaa linnasta, ja istahti tuuheaan lehtimajaan sekä kuuli samassa silmänräpäyksessä kaksi henkilöä haastelevan.
— Teidän kodissanne vallitsevaa kurjuutta voin kumminkin täksi hetkeksi poistaa — lausui miehinen, sointuva ääni, — minä olen saanut rahalahjan kuninkaalta ja mulla on siitä vielä vähän jäljellä.
— Oletpa yhä kaltaisesi, Kaarlo Mikael, sanoi muuan epävakainen ääni, kiitoksia sydä…
— Ei enään sanaakaan tästä! — keskeytti tuo ensimäinen puhuja. — Oikeastansa olen minä kiitollisuuden velassa sinulle… olethan sinä parhaimpia laulelmissani esiytyviä henkilöjä.
— Enpä, lempo vieköön, olekaan! Niin, sinä naurat, sinusta ei saa koskaan tolkkua, josko sinä puhut totta, vai lasket pilaa! Ei, todellakaan, enpä soisi sinulle koskaan anteeksi…
— Niin, ole sitte suomatta! Mutta vaiti, nyt olen aivan runollisella mielellä sille tulen helposti, Hagaan jouduttuani!
Ja annettuaan kanteleen hiukan helähdellä, alkoi eräs ääni laulaa, jonka ihmeellistä sointua Magdalena ei ollut koskaan kuullut eikä koskaan tulisi unohtamaan:
Sa yösen haltija, hälvennä päivän paahto,
Ja pilven tähtönen, himmennä illan rusko,
Laimenna laineetkin,
Vaivuta väsyneet, lievennä tuska, poltto
Ja veren kuohukin.