Nurmesta pilkistää voikukka, valkovuokko,
Ja peippo visertäen, tuo metsän kirjavikko,
Se riemuin hyppivi;
Myös kertun poikaisten äänestä soi varvikko:
Pi, pii, pi, pii, pi, pii!
Magdalena taivutti hiljaa oksat edestänsä, ja nurmisella kukkulalla näki hän sen henkilön, jonka hän oli aavistanut saavansa nähdä; hän näki Kaarlo Mikael Bellman'in, jonka rinnalla hän tunsi tuon "viheriän Lehdon" edustalla olleen puhujan pulleat ja punaiselta paistavat kasvot.
KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Vuodon 1786 vuodon valtiopäivät olivat menneet. Kuninkaan yritykset rahapulan auttamiseksi eivät olleet onnistuneet, ja valtiosäädyt, aatelisto eturivissä, olivat lausuneet hänelle epäluottamustansa.
Asioiden näin ollessa ja nyt todellakin haluten Tanskaa liittolaiseksensa, oli kuningas oleskellessansa Skoonessa pyörähtänyt Seelantiin, jossa hän kohtasi Tanskan kuninkaallisen perheen.
— Äsken kotiin pääsneenä ei minua kohdannut muuta kuin valitusvirsiä, — lausui kuningas erään hallitustoimissa Armfelt'in kanssa kahden kesken valvomansa yön jälkeen. — Liljenkrantz (43) ei puhu muusta kuin menojen vähentämisestä ja säästäväisyydestä; minun täytyy siis keksiä keinoja hänettäkin… olen lähettänyt kirjeen Toll'ille; hänen täytyy tulla tänne!
— Eiköhän muu keino kuin sota voisi järjestää maamme asioita?
— Sinäkin, Gösta? Mutta minä ymmärrän… sinun nurjamielisyytesi
Toll'ia kohtaan synnyttää sinussa vastaväitteitä.
— Nurjamielisyyteni Toll'ia kohtaan, — kertoi Armfelt tuolla avosydämisellä rohkeudella, joka hänelle oli omituista, — niin, teidän majesteettinne, en tahdo väittää pitäväni tuota everistiä ystävänäni, mutta milloin on kysymys maamme menestyksestä, en ota lukuun omia tunteitani. Toll on huimapää ja näyttää aina sellaista uhkarohkeutta, joka, jos teidän majesteettinne avokorvin kuultelee hänen neuvoansa, helposti voisi…
— Foi de gentilhomme, mitä sinä mietitkään! Luuletko minun antavani johtaa itseäni?