— Sire, se ei ollut ajatukseni! Luulen vaan Toll'in omista, kunnian himoisista syistään haluavan sotaa, ja hänestä on yhdentekevä, millä tavalla tämä hänen halunsa tulee täytetyksi. Nykyään kun oli puhe sodan mahdollisuudesta, ja että siinä tapauksessa saisimme odottaa venäläistä ja tanskalaista sotalaivastoa, kuulin hänen lausuvan kanslianeuvos Rosenstein'ille: "Ne eivät voi purjehtia samalla tuulella, ja siitä seuraa, että me ensiksi lähdemme sitä vastaan, jolla on vastatuuli, jolloin tähdissä on kirjoitettu sen tulevan saamaan selkäänsä; sitte menemme toista vastaan ja voitamme sen."
Kuningas nauroi: — Hän on vähän gascognalaisen tapainen, mutta sydän on hänellä oikealla paikallansa. Jos kaikilla tässä valtakunnassa olisi Toll'in sotaisa uskallus ja rohkeus… niin, Gösta, noita molempia viimeksimainittuja ominaisuuksia ei sinultakaan puutu, ja jos sinulla olisi vaan hiukka enemmän sota-intoa olisit täydellinen.
— Vaikka minulla olisi kaikki, mikä tekisi minut täydelliseksi, — vastasi Armfelt hymyillen, — niin… on minullakin ollut unelmia sodista ja voitoista, mutta nyt olen herännyt, sillä teidän majesteettinne suuri ja armollinen luottamus on pahoittanut minua ottamaan selvää seikoista sekä olosuhteista, ja siinä kurjassa tilassa, jossa maamme nyt on, on sota mahdotonta.
— Minä tulen toteuttamaan mahdottomuudenkin. —.Kuninkaan tummansiniset silmät loistivat uskalluksesta ja hän jatkoi: — Venäjä on jo liian paljo sekaantunut Ruotsin asioihin; se koettaa kiihoittaa mieliä tässä maassa, ja tämä näin vireillä pidetty tyytymättömyys tulee leviämään ikäänkuin tulipalo ympäris, jos en saa sitä ajoissa sammumaan. En sano sillä sodan olevan syttymäisillänsä, mutta näen ainoastansa selvemmin nyt, mihin kaikki lopulta tulee viemään. Mutta aurinko on jo korkealla taivaalla, keskeytti hän äkkiä puheensa, — minä olen väsyksissä. Soita, Gösta, kamaripalvelijaani tulemaan, ja seuraa sitte minun esimerkkiäni.
Miltei samassa silmänräpäyksessä, jolloin Armfelt ojensi tarttuakseen kellon nauhaan, sulki Magdalena Rudenschöld jonkinmoisella varovaisuudella huoneensa oven. Hänen keveistä liikunnoistansa ja siitä nopeudesta, jolla hän, kuullessaan jotakin odottamatointa kolketta, käänsi päätänsä, näytti miltei ikäänkuin aikoisi hän lähteä niin huomaamattomana kuin suinkin aamukävelylle. Jos tämä oli hänen aikomuksensa, onnistui hän siinä milt'ei täydellisesti, sillä ainoastansa pieni kamarineiti, joka näytti olevan yhtä halukas kuin Magdalenakin saada olla huomaamatta, tuli hänen vastaansa tuossa pitkässä läpikäytävässä, ja pian astuskeli tuo nuori hovineiti auringonpaistamissa puistokäytävissä, jotka suoraan suuntaan johtivat yhä kauemmaksi Drottningholm'in linnasta.
Päästyänsä kappaleen matkaa linnasta, poikkesi Magdalena vasemmalle ja jatkaen kävelyänsä kostealla nurmikolla, kulki hän hiukan vitkallisemmilla askelilla yhä eteenpäin. Lintujen pyrähtelemiset ja viserrykset olivat ainoat äänet, jotka silloin tällöin kuuluivat hänen korviinsa. Kaikki oli muutoin niin hiljaa, niin auringonpaisteista ja tyyntä hänen ympärillänsä, että näytti ikäänkuin olisi ikuinen rauha laskenut lempeän kätensä kukkasille, ruohoille ja puille. Täynänsä mielihyvää pysähtyi Magdalena muutaman silmänräpäyksen, — noin rauhallista oli hänenkin elämänsä kerran ollut, mutta rauha oli kadonnut, ja mitä oli hänelle vast'edes tuleva? Hiljainen humina kuului puissa, ja lehdet, kukat sekä korret värisivät hiljaa.
— Jos olisin taikauskoinen kuin vanha Regina, niin…
— Mitä sitte?
Magdalena kääntyi hymyillen: — Joko teidän korkeutenne on täällä!
— Minun olisi pitänyt vielä olla vaiti hetkinen, sillä silloin…