— Ja minä olisin kävellyt täällä sekä puhunut itsekseni, ja teidän korkeutenne olisi sitä kuunnellut. Tämä ei laisinkaan ole minun mieleeni.
Magdalena lausui nämät sanat vilkkaasti ja iloisesti, astuen Fredrik-ruhtinaan rinnalla eräälle nurmea kasvavalle töyräälle, johon molemmatkin istahtivat.
— Vihdoinkin olette suoneet minun kohdata teitä, mitä tuhansin kerroin teiltä olen anellut…
— Niin monta kertaa en luule sen täydelleen tapahtuneen, teidän korkeutenne. — Magdalena näytti veitikkamaiselta, ja järjestäessään kiharoitansa, valuivat hänen aamupuvussaan olevat valkoiset karrikkaat ales hänen somista, pyöreöistä käsiranteistansa.
Ruhtinas katseli hänen valjusti: rusottavia sormiansa, joissa kiilteli, missä rubiinikivestä tehty sydän, missä smaragdiruusu tahi hohtokiven säkenöivä loisto. Kohteliaalla eljeellä tarttui Fredrik-ruhtinas hänen käteensä, ja painaen suudelman sen lumivalkealle hipiälle, lausui hän:
— Vieläkin tuhatta pyyntöä ei olisi liikaa siitä suosiosta, jota nyt olette minulle osoittaneet.
Magdalena nauroi sydämellisesti: — Jumalani, jos joku hovista meidät näkisi: hän veti tätä sanoessaan kätensä pois ja jatkoi iloisesti; — Kuinka siellä päiviteltäisiin ja punastuttaisiin minun puolestani… pyörtymistä ja hajuvettä tulisi ilmestymään, ja minua pidettäisiin menneenä!
— Te pidätte minun lempeäni kokonansa arvotoinna, Magdalena.
— Niin, todellakin aivan arvotoinna, — kertoi hän välinpitämättömästi.
— Mutta minä on ole tullut tänne laskemaan pilaa, vaan puhumaan täyttä totta.