— Minun iloni on kuni kuohu aaltoilevalla vedenpinnalla: sydämeni pohjassa nousee murheen liejuiset laineet! Minä lemmin, mutta lempeni ei suo minulle minkäänmoista autuutta, ei anna minulle mitään paitsi muistoa… tämä muisto on minusta pyhä, ja se on meidän välillämme!
Magdalena oli noussut seisovallensa, hänen liikkeensä olivat vakavat, ja nöyrän anteeksianomisen eljeellä tarttui hän herttuan käteen, jota hän helleydellä puristi.
— Tämän muiston takia täytyy meidän vaeltaa eri haaroillemme, — hän vaikeni muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän jälleen iloisesti jatkoi: — minä olen teidän edessänne veikistellyt, naisen turhamielisyydestä olen tahtonut teitä miellyttää… ja kenpä ei haluaisikaan miellyttää teidän korkeuttanne?… Katselkaa vaan ympärillenne!
— Magdalena, minun pitäisi vihastua…
— Sitä tulee teidän korkeutenne tehdä! Sitte, ah, minä rukoilen, tulette te suomaan anteeksi…
— Sen te'en, sen te'en!…
— Jos sen voi tehdä sydämestänsä, niin…
— Niin?
— Voi myöskin unohtaa.
Hän oli jo etäällä herttuasta ja keveästi hengittäen riensi hän nopein askelin eteenpäin, tyytyväisenä, että tuo vaikea asia nyt oli suoritettu ja tyytyväisenä itseensäkin, huomattuaan, kuinka järkähtämättömän luja hänen lempensä oli. Ei mikään maailman loisto, ei mitkään houkutukset tahranneet tätä tunnetta. Yksinänsä tulisi hän vaeltamaan elämässänsä ja hän tunsi jonkinlaista onnellisuutta, tietäessään, kuinka selvänä ja muuttumattomana kaikki hänelle oli suunniteltuna.