Notkeana ja hilpeänä näytti hän rientävän eteenpäin. Auringon säteet olivat jo alkaneet leikitellä suihkukaivojen vesihelmien kanssa, ja niiden välkkyvissä kimalluksessa kuvautui maan ja taivaan värit. Kumartuen siellä täällä niiden kukkalavojen yli, jotka ympäröivät vesialtaita, poimi hän muutamia kurenpolven oksia.
— Te olette juuri auringon säteen kaltainen, neiti Rudenschöld?
Tämä oli Södermanlannin herttua, joka hänen takanansa puhui. Magdalena kääntyi äkkiä; syvään kumartuen ja lausumatta sanaakaan antoi hän ruhtinaan mennä ohitsensa.
Pieni tyytymättömyyden varjo synkisti silmänräpäyksen Magdalenan kasvoja hänen rientäessänsä kiiruusti eteenpäin linnaa kohti.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Niin, Magdalena tiesi, minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi kehittymään; yksinään tahtoi hän vaeltaa elämänsä uraa, ja niitä riemun kukkaisia, jotka hänen tiellensä puhkesi, tahtoi hän kerätä ja olla niihin tyytyväinen sekä niillä onnellinen.
— Nähdä Armfelt'ia jonkun kerran, nähdä häntä vilahdukselta oli kaikki, mitä hänen sydämensä halusi, ja hän väisti tämän kanssa juttelemista suurissa seuroissa sekä kohtaamasta yksinänsä. Kuukausia kului tällä tavalla, kuukausia täynänsä rauhaa ja tyytyväisyyttä.
Uusi ajanjakso oli tullut, vaan ei mitään muutosta Magdalenan tunteissa, ja milt'ei mielihyvällä pysyi hän väliin Sofia Albertina-ruhtinattaren heikon terveyden vuoksi poissa niistä juhlallisuuksista, jotka yhä vaihettelivat Kustaa III:n hovissa. Osa aatelistoa oli alkanut osoittaa jonkinmoista hitautta, kun tuli asiaksi näyttäytyä tässä hovissa, ja kuningas, joka nyt tavallista enemmän halusi näyttää maailmalle sitä hyvää sopua, joka vallitsi hänen sekä hänen omaiseensa välillä, kävi eräänä päivänä alkuvuodesta suosikkinsa seurassa Sofia Albertinaa tervehtimässä.
Ainoa ruhtinattaren luona tässä tilaisuudessa palvelusta tekevä neiti ja ainoa kuninkaan seurueessa oleva hoviherra jäivät yksinänsä, ja Magdalena Rudenschöld sekä Kustaa Mauritz Armfelt olivat nyt kahdenkesken sen perähuoneen viereisessä kamarissa, jossa Sofia Albertina päästi puheellensa Kustaa-kuninkaan.
— Vihdoinkin on onni suonut minulle tilaisuuden teidän kanssanne puhelemiseen, Magdalena! Ei, älkäätte kääntykö pois! — pyysi Armfelt hiljaa ja nöyrästi — Oi, sallikaa minun uneksivan! kaiken olevan entisellänsä! Suokaa minulle vaan hetkikin sitä autuaallisuutta…