— Se on ijäksi paennut.
— Mitähän minä mielinkään sinusta luopuessani? Kuinka voit sinä niin helposti… niinkuin teit, eritä minusta?
— Helposti? Jumalani, hyvä Jumalani? Tahdoitko sinä edes tietääkään minun tuskastani? Et, vaan tahdoit tulla rikkaaksi, tahdoit tulla mahtavammaksi kuin olitkaan, — ja minä?… Loukattuna ja hyljättynä, voinko minä muuta kuin luopua?… Vai luuletko, että olisin alentanut itseni kerjäämään rakkautta?
Äkillinen, ankaran kiivastumisen näköinen leimu nousi Magdalenan kasvoille, hänen silmänsä aukenivat ja, näyttäen kirkasta säihkyä näiden sinisissä terissä, loi hän silmäyksensä Armfelt'iin.
— Sinäkö kerjäämään, Magdalena — kuningatar puhuu kerjäämisestä!
— Kuningatar?
— Kauneudessa… sinisilmä, ah, katso minuun kuni ennenkin!
— En, en, nyt on asiat niin, kuin on.
— Mutta ne voisivat muuttua toisellaisiksi.
— Oi, ei koskaan, ei koskaan.