Esirippu oli vajonnut, ja keskiyöllä riensi kuningas pois
Drottningholm'ista Hagaan.
KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.
— Salli minun istuani tässä, jatkaisi juuressa, Gösta!
— Mikä oikku!
— Tässä tahdon istua ja silmäillä sinua.
— Sydämeni ainoa, armas hallitsijatar, virka minulle, miksi alakuloisuuden huntu verhoaa kasvojasi?
— Sinä olet ollut poissa, ja kentiesi minun ikävöimiseni… kentiesi minun ajatukseni ovat kutoneet sen verhon, jonka sinun silmäsi nyt poistavat; sinun silmäyksesi ovat auringonpaistetta sydänparalleni.
— Salli siis sen auringonpaisteen vapaasti säteillä ympärilläsi, salli minun silmäni nauttia sinun ihanuudestasi ja hiivi jälleen hiljaa syliini.
— Ei, tässä tahdon olla ja koettaa ajatella; minulla olisi niin paljo sinulle sanomista.
— Oi, Magdalenani!