— Minä tahdon saada teidän veistämänne rintakuvan itsestäni, — lausui Kustaa-kuningas tuolla miellyttävällä imartelemisella, jolla hän aina kohteli mainittua taiteilijaa.
— Tähän työhön ryhtyminen tulee olemaan minusta erinomaisen hauskaa, teidän majesteettinne.
— Ja kuulkaahan, minä olen ajatellut, että te tekisitte tämän työn minun salissani, jotta naiset sekä koko hoviseurue olisi jokaisella taltaniskulla todistajana kuinka minun kasvoni ilmautuvat marmorista… ja tulisivat saamaan ilon ihmetellä teidän neroanne.
— Niin miellyttävää kuin se minulle olisikin, täytyy minun kuitenkin luopua sellaisesta kunniasta, — vastasi mestari hienolla hymyilyllä.
— Foi de gentilhomme, Sergel-hyväni, mutta…
Tässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin kuninkaalle laamanni Liljensparren haluavan päästä hänen puheellensa.
— Jotakin tärkeää, — ajatteli kuningas, armollisesti päästäen tuon niin suuresti suosimansa taiteilijan luotansa menemään, joka tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi päästyänsä täten kuninkaan omituisesta esityksestä.
— Nähdessäni teidät, laamanni Liljensparre, olen aina halukas kysymään: mitä uutta? — lausui kuningas, joka ystävällisesti nyökäten vastasi tuon huoneesen astuvan kunnioitusta osoittavaan tervehdykseen.
— Alamaisuudessa rohkenen toivoa teidän majesteettinne harvoin tehneenne turhaan tämän kysymyksen.
— Ja nytkö vaaditte, poliisimestari-hyväni, kiitoslausetta?