Charlotta. Karl Bonde. J.J. de Geer. G. . Reuterholm. Pöytäkirjuri.
J. Silfverhjelm. Nukuttaja.
Reuterholm oli jäänyt yksinänsä huoneesen ja taittaen kokoon toisen kappaleen tätä pöytäkirjaa, nousi hän kirjoituspöydän äärestä samassa silmänräpäyksessä, jolloin herttua taaskin astui sisään.
— Niin, niin, varovaisuus on parhain näillä valtiopäivillä, se on aina ollut minunkin mielipiteeni, lausui herttua, joka jälleen jatkoi pakinoimistaan käytöksestänsä tällä levottomalla ajalla, — ja minä tekisin sitäpaitsi väärin Kustaa-kuninkaalle, jos väittäisin hänen ainoastansa vallan ja sortamisen himosta laventavan oikeuksiansa… hän on luonnostansa lempeä ja hyvänsuopa… hänen menettelynsä on pakon määräämä, ja minä tiedän hänen luulevan, että tämä on ainoa keino, joten hän voi järjestää raha-asiansa ja saada varoja sodan jatkamiseen sekä…
— Sekä antaa omalle hallituksellensa hirmuvaltaisuuden vivahduksen, — keskeytti Reuterholm kiivaasti. — Ei, minä moitin hänen menettelyänsä, minä kammoksun sitä ja tulen viimeiseen hengenvetooni…
— Puhukaamme jostakin muusta, Kustaa Aadolf-hyväni!
— Mielelläni minun puolestani; mutta se on totta, että näytelmä lähestyy välttämättömästi loppuansa. Tuo niin monta vuotta kytenyt, katkera viha tulee kerta leimahtamaan ilmi, ja tuho silloin…
— Jumalan nimessä, vaiti! Entä jos joku kuulisi sanasi! — lausui herttua todellisella säikähdyksellä.
— Niin, niin, jos tämä sekanainen vyyhti enään milloinkaan saadaan selville, tulette te, minun armollinen herrani, sen selvittämään, — vastasi Reuterholm matalalla äänellä, — kansan rakkaudella ja kunnioituksella sekä laakeriseppele päässänne…
— Niin, totta on, että minulle kentiesi ei olisi vaikeata saavuttaa, mitä vaan haluaisin, jos kunnianhimoni olisi suuri, mutta minä pidän hyvää omatuntoa ja mieleni rauhaa liian kalliina hintana luullusta kunniasta, jonka virvatuli synnyttäisi minussa salaisen levottomuuden pyhimpäin siteiden rikkomisesta. Minä tiedän varsin hyvin mitä epäluuloja minusta on olemassa, mutta minulla on levollinen omatunto, tuntiessani toiminneeni sen vakuutuksen mukaan, jota kunniani ja sydämeni vaativat.
— Mutta muistakaatte, mistä me niin usein keskenämme olemme puhuneet kirjastohuoneessa… ajatelkaatte sitä loistoa, joka tulisi teidän korkeutenne osaksi…