— Tulee aina olemaan heidän silmätikkunansa, — keskeytti Armfelt. — Hengelläni ja verelläni tulen puolustamaan hänen oikeuksiansa. Kustaa-kuninkaalle tekemän valani tulen täyttämään ja minä tahdon valvoa hänen poikansa etua sekä suojella häntä, jos tarvis tulisi! Ja sen voin minä tehdä. Olenhan minäkin sen hallituksen jäsen, jonka Kustaa-kuningas on poikansa ala-ikäisyyden ajaksi määrännyt. — Armfelt oli tätä puhuessansa nostanut päänsä, mutta kun hän aikoi jatkaa, keskeytti hänet Magdalena, lausuen:
— Vaiti, vaiti! Minä olen kauan kuullut kumeaa hälinää; se enenee…
Mitä onkaan tekeillä… mitä?
— Kansa on saanut kuulla kuninkaan kuolemasta! Se suree
Kustaa-kuningastansa! — vastasi Armfelt, peittäen kasvonsa käsillään.
- Väkijoukosta kuuluu hirveätä, uhkaavaa melua…
— Se huutaa kostoa hänen murhaajillensa! Mutta sen ei tule, se ei saa itse panna toimeen tätä kostoa!
Heittäen silmäyksellään jäähyvästit Magdalenalle, riensi nyt paroni
Armfelt pois. Tungos kasvot yhä linnan ympärillä, ja yksityisiä huutoja:
— Surma murhaajille! Surma Kaarlo-herttualle! — kuului väliin korkeaäänisesti tuosta kohisevasta melusta, joka ikäänkuin meren myrskyiset aallot nousi ja vajosi kiihkoisten ihmisten rinnoista.
Työläästi tunkion eteenpäin kohtasi paroni Armfelt n.s. keskusteluhuoneessa Södermanlannin herttuan, joka odotti valtioneuvoston kokoontumista sinne. Kalpeana ja levottomana tuli hän Armfelt'in vastaan.
— Armfelt-hyväni — lausui herttua, hellästi syleillen paronia, — tieto kuninkaan kuolemasta… hänen kauhea kuolemansa on, kuten pelkään, sangen kovasti kiihoittanut kansaa…
— Se huutaa kostoa murhaajille, — keskeytti Armfelt, luoden herttuaan terävän silmäyksen, jonka tämä tyynenä kesti. — Kuulkaatte itse, teidän kuninkaallinen korkeutenne!