— Te ollette ylimaaherra, paroni Armfelt! Ah, minä olen tähän asti unohtanut teitä onnitella… aivan luonnollinen unohtaminen tänä murheen päivänä! Samalla kun nyt toivotan teille onnea, vakuutan teille täydestä sydämestä ikuista ystävyyttäni ja empimättä luottavani teidän neuvoihinne!
— Teidän kuninkaallisen korkeutenne armo…!
— Ystäväiseni, — keskeytti häntä herttua kyyneleet silmissään, — Jumalan avulla tulevat kaikki riitaisuudet muuttumaan rauhaksi. Kaikki puolueet ovat kovin liikutetut veli-vainajani kuolemasta, ja vastustus on loppunut. Siitä olen minä vakuutettu… mutta tuolta ulkoa kuuluva melu lisääntyy yhä enemmän ja enemmän!
— Vaara uhkaa tulla sangen suureksi niille, jotka eivät ole tunnetut kuningasvainajan ystäviksi…
— Minä rukoilen teitä, herra ylimaaherra, — keskeytti herttua vilkkaasti — asettamaan tätä kiihkoontunutta väkijoukkoa!
— Se on vaikea, .. kentiesi mahdotoinkin tehtävä…
— Ei kuitenkaan teille, siitä olen vakuutettu! Te, Kustaa-vainajan paras ystävä, olette ainoa, joka nyt…
— Niin, hänen muistonsa tähden! — vastasi Armfelt, rientäen äkkiä pois.
Kenraali Armfelt astui nyt palvelusta tekeväin upseereinsa ympäröimänä linnan portaille; tungos heidän ympärillänsä tuli nyt niin suureksi, ett'ei heidän jalkansa ulottuneet maahan, samalla kuin melu ja huuto: Surma Kaarlo herttualle! Surma Kustaa-kuninkaan murhaajille! tulivat yhä korkeaäänisemmiksi ja raivommiksi.
Armfelt viittasi kädellään merkiksi, ett'ei hän hyväksynyt näitä huutoja ja näytti, ikäänkuin hän haluaisi puhua.