— Tällä vakuutuksella tulen voimaan kärsiä elämän koettelemuksia, ja mitä vaiheita aika tuoneekin helmassansa, tulee tämä ajatus olemaan minun lohdutukseni!
— Kuinka vakavasti sinä minua nyt katselet…
— Minä säästän hymyilyni, kunnes palajat… minun mieleni on täynänsä murhetta.
— Mitä sinä pelkäät?
— En tiedä… kaikki, minkä tiedän, on se, ett'ei mikään sana ole vaikeampi lausua kuin jäähyvästi, eikä mikään tunne toivottomampi kuin hyvästijätön.
— Ei, Magdalena, niin et saa puhua! Sinun mielesi on luja samoinkuin sinun tunteesikin, eikä se saa muuttua löyhäksi. Synkkämielinen, kyynelsilmäinen lemmityinen ei sovi minulle… ei, näytäpä nyt taas veitikkamaisia silmäyksiäsi ja poskesi kuopurata! Palajanhan minä pian Aachen'ista ja siksi — pidä tarkoin silmältä kaikkea, mitä tapahtuu ja kuultele tarkkaan pienintäkäin uutista!… Ja vielä yksi asia: älä koskaan unohda, että meidän oma onnemme riippuu eriämättömästi juuri Kustaa Aadolf'ista.
— Sitä en tule unohtamaan!
— Kuinka olenkaan onnellinen sinut oma tossuni!
— Göstani, ah, tätä onnellista hetkeä häiritsee synkkäin ajatusten tuottama tuska! Niin katso minuun suloisilla silmäyksilläsi!… Sulje minut vielä syliisi viimeisen kerran!… Viimeisen kerran — ne sanat nousevat ikäänkuin parahdus sydämestäni, jonka tykytystä ehkäisee ikäänkuin rautainen koura… Kustaa Mauritz'ini kaikissa elon vaiheissa seuraa sinua lempeni!