— Miksikä et?

— Karolina-siskoni estelee äitiäni viemästä minua sinne; minä olen liian järjetöin, liian lapsekas…

— Se on sula vääryys, nauroi poika, johan sinä olet kolmentoistavuotias.

— Sano neljäntoista, neljäntoista.

— En!

— Jospahan vaan lasket, niin saat huomata, että olen juuri jättämäisilläni tuon tukalan kolmetoistakymmenisen!

— Tänään on heinäkuun 7 päivä 1779, vastasi hän ja oli laskevinaan sormillansa, — viiden kuukauden ja viidenkolmatta päivän perästä…

— Kuuluupa kylläkin puheestasi Pentti, että vielä olet poika, muutoin hyvinkin käsittäisit, kuinka epäkohteliasta on puhuminen naiselle hänen i'ästänsä! — Tyttö kietoi valkoisen hameensa pulleoihin poimuihin ympärillensä ja nousi hiukan varpaillensa, viitaten hänelle alavaisesti.

— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, teidän armonne! — Hän teki tätä lausuessansa syvän kumarruksen. — Onko minulla kunnia puhutella vanhaa neiti Drakenberg'iä?

— Hyi, Pentti, sinä olet auttamatoin! Mutta sanohan, eikö ole huonosti, ett'ei Karolina soisi minun saavani hauskaa? Hän puhuu ikäänkuin vanha mummo ja morkkaa sekä moittii hovielämää äiti-pahalleni, ikäänkuin olisi se joku Sodoma ja Gomorra!