— Sellainen voi kuitenkin turmeltua, keskeytti ensimmäinen puhuja — kun päiväkaudet näkee ainoastansa ylellisyyttä ja kevytmielisyyttä… usko minua, esimerkki tarttuu, ja niin vilkas luonne kuin hänellä on, pelkään minä…
— Niin, lapsikultani, mitä tulee minun tehdä?
— Malttaa muutama vuosi, äitiseni, malttaa, kunnes Malin'illa on kyllin järkeä eroittamaan hyvän pahasta.
— Mutta mietihän meidän taloudellista tilaamme Minun täytyy ajoissa hankkia hänelle hovineidin toimi. Isämme on vanha, lähes kahdeksankymmenvuotias, ja minä olen kivulloinen… Ei kukaan voi olla Magdalenaa turvattomampi sinä päivänä, jona hän jää orvoksi maailmaan.
— Olkoon se päivä kaukana! — ajatteli tyttö, joka yhä seisoi siinä kuuloksilla, sill'aikaa kun hänen äitinsä ja sisarensa viereisessä huoneessa päättivät hänen tulevaisen kohtalonsa.
Niin, tulisiko hän pääsemään hoviin vai eikö?
Hänen sydämensä sykki hiukan kovemmin, heleä puna nousi yhä vilkkaammin hänen valkoisille poskipäillensä, hänen kihara tukkansa säkenöi ja hohti kullalta auringonvalossa, ja hänen huulillensa ilmautui hymy — enkelin hymy.
Ah, mikä elämä, tarjoava juhlia, valoa, soitantoa ja kukkain tuoksua! Eipä tulisi olemaan ketään, joka ei olisi hänelle ystävällinen! Mitä komeita pukuja hän tulisi pitämään sekä kantamaan kukkia, helmiä ja hohtokiviä hiuksissansa! Tyttö hymyili yhä; hän oli lapsi, joka riemuitsi leikkikaluistansa; hän oli impi, joka tiesi tulevansa viehättämään.
Eräs ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä, tyttö kääntyi äkkiä sinnepäin ja meni erästä solakkavartaloista nuorukaista tahi oikeammin poikaa vastaan.
— Mitäs luulet, Pentti-kultani lausui hän puoliääneensä, pistäen esiin täytelään alahuulensa — minä en luultavasti pääsekään Drottningholmiin!