— Ja vaikkemme löytäisikään, keskeytti paroni Essen, — niin seikkailujahan me olemmekin etsimässä.
— Enpä voi ajatella täällä muuta kuin paimenelämää! Mutta vaiti, mikä se on? keskeytti kreivitär, kun erään viulun ääni tuli hänen korviinsa.
He olivat nyt päässeet kukkulan huipulle. Sen vastakkaisella puolella oli eräässä notkelmassa tasainen, neliskulmainen nurmikko, jossa joukko nuoria miehiä ja naisia vilkkaasti hyppelivät polskan pyörteissä. He sipsuttelivat varpaillansa, he pyörivät kengänkoroillansa, ja nopkinkankaasta [Erästä ohutta kangasta] tehdyt hameet liehuivat valkoisten pumpulisukkain ympärillä; tehdyt kiharat menivät auki, valuivat ales sekä leijailivat tuulen mukaan, ja posket punoitti, silmät heloitti sekä huulet hymyili, ja soittoniekka liikutti käyräänsä, jotta mäet kaikui. Hei! Ja vankat, miehiset käsivarret nostelivat ilmaan nopsajalkaisia neitoja.
Vähän matkaa tanssivista oli vasuja ja pulloja riveissä, ilmaisten, että aineellisempaakin kuin tanssi, oli ollut, tahi tulisi olemaan, kysymyksessä. Pullojen läheisyydessä istui muutamia miehiä trisettipelissä [Eräs italialainen leikki], ja katkonaisia huudahtuksia kuten kosi, ota yli, huuda, y. m. kuului tuon vilkkaan soiton seasta.
— Muutkin kuin me osaavat riemuita täällä vapaudessa; viulu on tosin hiukan huonosti viritetty, mutta se ei häiritse iloa! lausui paroni Essen, joka kummankin naisen kera oli pysähtynyt katsomaan tuota vilkasta elämää.
— Jos se olisi ollut hyvin viritetty, ei se olisi tehnyt niin suurta yleistä vaikutusta! Tämähän on niin maalaisen tapaista kuin suinkin. Mutta mihin te, paroni Leyonhjelm, jäätte?
— Tässä olen, kreivitär, lausui tuo vanha kavalieeri, joka, vaikka kuinkakin oli ponnistellut, ei ollut voinut pysyä noiden molempain naisten rinnalla ja nyt aivan hengästyneenä jatkoi: — niin, te olette oikeassa, tuo meidän edessämme oleva näky on niin maalaisen tapainen kuin suinkin. Kansa iloitteleikse ja sitä tahtoo meidän suuri kuninkaamme. Mutta tuolla puun juurella, jos ma näön oikein, niin… paroni vei silmälasit silmiinsä — niin, hyvät naiset, katsokaapa tuota henkilöä, omituinen olento laatuaan; hänen saa kuulla yhtä paljon laulavan tunteitansa ja ajatuksiansa, kun hänen kuulee niitä lausuvankin… hän on vaeltava lauluniekka ja, suokaat anteeksi, että mainitsen tätä; teidän läsnäollessanne, hän ottaa lauluaineensa kapakoista ja roistoväestä!
Kreivitär kohotti olkapäitänsä, mutta Magdalena lausui vilkkaasti:
— Hän on siis Bellman, josta olen kuullut niin paljo puhuttavan! Rouva Schröderheim on ihastunut häneen, ja sanoo hänessä piilevän neron, harvinaisen neron! Ja Magdalena katseli etäältä erästä pitkää, laihakasta miestä, joka nojaten erääsen puunrunkoon miettivänä silmäili noiden tanssivien liikkeitä. Kupero, yhdeltä puolen ylöspäin taivutettu hattu varjosti hänen sinisiä ikäänkuin uneliaita silmiänsä, taaksepäin taivutettu tukkansa liehui hänen olkapäillänsä, ja hänen ruskea nuttunsa peitti vaan puoleksi kanteloisen, jota hän kantoi kainalossansa.
Soittoniekka, joka pitkät hetket oli väsymättömällä innolla liikutellut käyräänsä edestakasin viulun kielillä, antoi nyt äkkiä käsivartensa levätä. Hengästyneinä heittäysi osa tanssijoista nurmikolle, samalla kun toiset riensivät vasujen ja pullojen kimppuun. Tässä silmänräpäyksessä juoksi muuan nuori tyttö tuon yhä ajatuksiinsa vaipuneen laulajan luokse ja, laskien kätensä tämän olalle, pyysi hän: