Daschka kreivitär, joka katsahti tuohon merimiehen taluttamaan, nuoreen tyttöön, hymyili äkkiä pilkallisesti. — Katsokaahan tuota, Magdalena, kuiskasi hän, — niin, senpä kyllä uskonkin! Tästälähin ei hän enään saa ommella pistostakaan minulle!

Magdalenan silmät kiinnittyivät tyttöön. Niin, se oli tuo pieni, kalpea ompelijatar, jonka hän oli nähnyt Daschka-kreivittären luona ja jonka hän tähän saakka oli unohtanut. Hänen ympärillänsä naurettiin ja räyhättiin, samalla kun hänen saattajansa yhä kiirehti käyntiänsä, jott'ei heitä saavuttaisi muuan vanhanpuoleinen nainen, jota eräs jyhkeä mies kiinnipidellen esti heitä seuraamasta ja joka nyt ahdistuksessansa päästi kimakan hätähuudon.

— Eihän hän vapaaehtoisesti mene mukana, lausui Magdalena. — Eikö kukaan auta tuota tyttöparkaa?

— Kyllä, hän siitä suoriutuu, Madelaine! Tietysti on hän jollakin tavoin tehnyt alun… niin, enpä minä häntä paljon uskonutkaan! Ei, älkäätte menkö heidän luoksensa, paroni Essen… sitä en salli. Tulkaa, rientäkäämme täältä!

— Ei, ei, lausui Magdalena varsin levottomana tuosta hänen silmäinsä edessä olevasta näystä ja kääntyen kumpaisenkin heitä seuraavan hoviherran puoleen, joilla kentiesi ei ollut erittäin suurta halua ruveta tuon nuoren tytön puollustajiksi räyhäävää, puolittain humalapäissään olevaa joukkioa vastaan, jolle, saatuaan lisäkseen joitakuita saapuville tulleita katselijoja yhä huudettiin: Pitäkää puolenne, pojat! Älkää häntä päästäkö! Tukkikaa sen vanhan mummon suu!

— Mitä tämä on? Mitä tämä, pojat, tarkoittaa? Eikö teillä enään ole järkeä päässänne? kuului nyt; ääni, joka, ollen samalla lauhkea ja heleä, yltyi vihaiseksi, mutta muuttui samassa silmänräpäyksessä ivalliseksi: — Mitä lemmon hauskaa, te pojat, hänen seurassansa saisitte? Ettekö näe, ett'ei hän ole meikäläisiä?

Nuot hoipertelevat, vallattomat veitikat, jotka olivat uhkaavina liittyneet laveriin, kun heidän korvansa kuuli ensimäiset sanat, erkanivat nyt hiljaisina ja rauhallisina toisistansa.

— Noh, niin, eipä hän väärässä ole… kyllä se vaan totta on!

Tuo kalpea tyttö, joka nyt äkkiä tunsi olevansa irti siitä nojasta, joka tähän asti oli pitänyt häntä pystyssä, horjui hetkisen, mutta kun hän samassa tunsi käsivarteensa tartuttavan lempeällä ja suojelevalla tavalla, toipui hän säikähdyksestään, joka tähän asti oli milt'ei tehnyt häntä hervottomaksi, ja hän katsahti erääsen mieheen, joka kohteliailla eljeillä oli lähestynyt häntä ja nyt lempeällä, rohkaisevalla hymyilyllä lausui:

— Nähkää, tuossa on se nainen, jonka seurasta teidät äsken eroitettiin… kentiesi on parasta, jos minä seuraan teitä kappaleen matkaa!