Tunteidensa muuttuessa suosiollisemmaksi näitä kumpaakin naista kohtaan, huusivat heidän äsken niin rohkeat kiusaajansa:
— Niin, seuratkaa heitä, se on parasta! Hänpä ei olekaan väärässä! Kuka hän? Se oli Bellman! Niin, hänellä on sydän paikallansa! Hurraata, hurraata Bellman'ille!
— Kuinka hän mahtane olla hyväsydäminen! Miten mielelläni olisin kuullut hänen laulavan… mutta tänä iltana se toivo ei toteudu! ajatteli Magdalena, samalla kun kreivitär selitti kauhistustansa, nähdessään ensi kerran läheltä todellista roistoväen elämää!
Neljännestunnin kuluttua tämän jälkeen olivat kaikki kävelyretkeilijät taasen ko'olla Mäster Nils'in kuistilla, jossa kestitsijätär, totutulla, hiukan ivallisella tavallansa kertoi äsken saaneensa ilon nähdä, miten eräs Ruotsin suurimmista runoilijoista johti oikealle tielle muuanta harhaan joutunutta viattomuutta ja Magdalenan ilmeisesti osoittamasta mielihyvästä tämän tapauksen johdosta.
YHDESTOISTA LUKU.
— Hän oli niin ystävällinen ja hyvänsuopa, että seurasi meitä aina
Eläintarha-kaupunginosaan (13) saakka.
Tuo pieni ompelijatar, jonka Magdalena kutsuttanut luoksensa Fredrikshoviin, seisoi kunniata osoittavassa asemassa tuon nuoren hovineidin edessä, joka kangaskappaleiden, harsojen ja nauhojen ympäröimänä oli kysynyt, miten tuon edellisen illan seikkailut vihdoinkin olivat päättyneet.
— Äitini oli aivan menehtymäisillänsä säikähdyksestä, jatkoi tyttö, — tänään ei hän ole jaksanut nousta vuoteeltansa. Niin me emme olisi rohjenneet mennä niin myöhään ulos, jos ei…
— Jos ei, kertoi Magdalena alavalla ystävällisyydellä, — te voitte luottaa minuun!
Tuo nuori, uljas hovineiti, kuinka onnellinen hän itse olikaan! Jonkinlaisella ihmettelemisellä katseli hän noita kalpeita, umpinaisia ja murheellisia kasvoja, jotka nyt kyyneltyneinä kääntyivät pois hänestä.