— Niin, sellaisia sanoja olen kentiesi lausunut, neiti Rudenschöld, mutta en ole koskaan ennen, kuin vasta nyt, tietänyt, ett'ei niissä ollutkaan mitään perää. Te pudistatte päätänne, te ette minua usko! Muistatteko, mitä äsken näitte kuvastimessa? Niin, se kuva, sepä minua opetti käsittämään…
Magdalena riensi pois hänen luotansa, kuuntelematta hänen puoliääneen lausuttujen sanojensa jatkoa.
Tuo unenkaltainen, kummallinen tila oli tällä silmänräpäyksellä poistunut hänen sielustansa. Hän tunsi viehättävän sulon, tietäessään, että paroni Armfelt silmäyksillänsä seurasi kaikkia hänen liikkeitänsä, ja hän teeskensteli siis vilkasta virnuilemista, samalla kun hän yhä väisteli paronia.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kuningas oli useita tuntia työskennellyt yhdessä Scröderheimin ja valtiovarainhoitaja Liljenkrantz'in kera. Hän oli nyt yksinänsä, mutta istui vielä kirjoituspöytänsä ääressä, kun eräs uusi henkilö päästettiin hänen huoneesensa. Tämä oli eräs kylmäkiskoisen ja jyrkännäköinen mies, ja hänen mustilla, syvään vajonneilla silmillänsä oli vakava, tyyni ja läpitunkeva katsanto. Ystävällisellä hymyllä vastasi kuningas hänen syvään kumarrukseensa, lausuen:
— Nyt, Liljensparre-hyväni, olen valmis kuulemaan, mitä tärkeitä asioita minun poissaollessani on tapahtunut.
— Ensiksikin saan ilmoittaa, että Kaarlo-herttualle on tarjottu eräs kruunu.
— Eräs kruunu, foi de gentilhomme, tämäpä on tarjomus, josta minulla ei ole ollut pienintä aavistustakaan: mutta uutinen on kumminkin hauska, jatkakaa.
— Erittäin hauska mahtaa se olla teidän majesteetillenne, sillä asia ei koske mitään vähäpätöisempää, kuin että tahtovat julistaa Suomenmaan itsenäiseksi ja ovat pyytäneet herttuata rupeamaan sen hallitsijaksi.
— Mitä se merkitsee, laamanni Liljensparre? Kuinka rohkenee minun veljeni… kuningas keskeytti puheensa ja heitti kynän, joka hänellä oli kädessä, kiivaudella pöydälle.