Viimeisinä vuosina oli hän vaeltanut kaikkialla katselemassa kaikkea, mikä näkemistä ansaitsi, ja juttuamisen taidossa oli hän mestari. Hän puhui Magdalenan kanssa maalauksista, ulkomaan kaupungeista, kuvapatsaista ja merkillisistä ihmisistä sekä elävistä että vainajista; hän kertoi Maria Anttoinetten hovista ja siellä tapahtuneista seikkailuista ja siitä loistavasta esiintymisestä, jota Kustaa-kuningas siellä noudatti ja siitä ihmettelemisestä, jota hän oli herättänyt; hän kertoi myöskin tuosta älyllä, omituisuuksilla ja nerolla yltäkylläisesti lahjoitetusta neiti Neekeristä, jonka paroni Stedingk niin oli lumonnut, että tämän onnelliseksi aviomieheksi tuleminen riippui hänestä itsestänsä, kun hän tuon rakastuneen paroni Stäelin rukouksista peräytyi. — Noh, Stedingk'in rakkaus ei lienee ollutkaan kovin luja, muutoin, — paroni Armfelt teki pienen pysähdyksen, — muutoin ei hän olisi ollut niin uhraavainen; rakkauden laita on samoin kuin pelinkin… siinä ei ole kukaan ystävyyksiä, vaan kukin on lähin itseänsä.
Ei, nyt täytyi Magdalenan mennä, hän oli jo liian kauan ollut poissa: ja hän katseli kainoilla silmäyksillä tuota solakkaa vartaloa joka nyt astui hänen rinnallansa, ja joka silloin tällöin notkeana taivutteli eteensattuvia puiden oksia. Magdalena, joka tavallisesti piloillansa antoi sadella ympärillensä leikillisiä komppasanoja ja iloisia sukkeluuksia, käveli nyt hiljaa ja vaitonaisena, piirtäen muistiinsa hänen kuvansa. — Ajattelikohan hän tätä sellaiseksi, kuin hän todellakin oli, nuoreksi keikariksi, joka ei pitänyt lukua, vaikka sulloikin naisen viattomuuden jalkoihinsa, tyydyttääkseen kunnianhimoansa? Ei, sellaiseksi hän ei tätä koskaan luullut! Hän oli nainen, joka sellaisessa tapauksessa olisi karkoittanut hänet siltä paikalta, jonka hän Magdalenan sydämessä oli valloittanut, ennenkuin hänen kuvansa olisi ennättänyt kiinnittyä sinne ijäksi. Ei, hän oli Magdalenan mielestä tuo uneksittu sankari, varustettuna kaikilla hyvillä avuilla, ja joka tässä silmänräpäyksessä esiintyi hänelle auringonsäteiden ympäröimänä, puhtaiden ja kirkkaiden kuni hänen omat ajatuksensa ja mielensäkin. Ei mitkään vaarojen ja tulevien murheiden aavistukset häirinneet hänen unelmiansa autuudesta hurmaantuneena astui hän Armfeltin rinnalla ja katsoessansa häntä silmiin, tuntui Magdalenasta ikäänkuin olisi hänen henkinen osansa virrannut häntä kohden ja ikäänkuin liittyisi heidän sielunsa toisihinsa ikuisesti.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
— Tervetultuasi, Ulfvenklou-hyväni, — lausui Södennanlannin herttua, joka alavaisella ystävyydellä tervehti tuota huoneesen astuvaa haaveilijaa; tepä olette visu asioissanne, ettekä tule minuuttiakaan varhemmin ettekä myöhemmin, kuin milloin olen teitä kutsunut.
— Sen unen, jonka teidän korkeutenne on nähnyt, tunnen itseni tässä silmänräpäyksessä täydellisesti kykeneväni selittämään, — vastasi Ulfvenklou syvään kumartuen.
— Unen, — herttua säpsähti, — mistä te tiedätte… en ole virkkanut siitä kenellekään.
— Minulle ei teidän kuninkaallinen korkeutenne tarvitse sitä kertoa, sillä minä tiedän sen täydellisesti.
Ulfvenklou oli hetkisen ääneti, ja hänen silmänsä, jotka tähän asti olivat herttuan puoleen käännetyt, katselivat nyt häntä, ikäänkuin ei huoneen seinätkään estäisi häntä näkemästä äärettömään etäisyyteen, jolloin hän kohotti kättänsä ja avasi huulensa valmiina selittämään niitä kummia, joita hän näki, sekä alkoi matalalla, sointuvalla äänellä:
— Metsä vihannoi, ja auringonpaiste tunkee esiin kirkkaana oksien välistä, metsästäjän torvet raikuvat, ja koirat rientävät haukkuen eteenpäin; sarvikruunuinen peura juoksee nopein jaloin pitkin puron vartta, koirat saartavat peuran kaikkialta, vavisten kääntää se päätänsä — tätä päätä, jolla on ihmisen kasvot ja jonka kasvojen juonteet… — haaveilija vaikeni, hänen kätensä vajosi ales, ja hän loi herttuaan silmäyksen, jossa haltioissaolemisen leimu vielä tuikki, sekä kumartui syvään.
Ruhtinas, joka huomattavasti oli vaalennut, Ulfvenkloun lausuessa viimeisiä sanojansa, lausui mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä: