Hänen unelmansa rakkaudesta olivat tähän saakka olleet hämärät ja epämääräiset. Tuo ihmeellinen tunne, jota hän oli ikävöinyt ja jota hän turhaan oli koettanut itsessänsä herättää paroni Stjerneld'iä kohtaan, oli nyt, ikäänkuin salama iskenyt hänen sieluunsa, sytyttänyt koko hänen olentonsa, ja hehkuvin poskin, loistavin silmin sekä hymyhuulin ajatteli hän Armfelt'in kohtaamista ja autuutta tulla kentiesi joskus tämän rakastamaksi. Hänen unelmansa olivat nyt löytäneet sankarin.
Olikohan hän mitään Armfelt'in mielestä, ja olikohan tämän äänellä sama suloinen sointu jutellessansa muiden naisten kanssa? Uudestansa liehahti hänen ajatuksensa jälleen siihen silmänräpäykseen, jolloin hän näki tämän ensi kerran; olikohan hän uudelleen kuulevinansa ne ihastuksen sanat, joita tämä silloin oli lausunut; oliko hän taaskin kulkevinaan tämän kanssa kuun valaisemilla poluilla ja puistokäytävillä? Nuot tummat, kuun kirkkaiden, väräjävien, sinertävien säteiden lävistämät lehviköt olivat pohja, jolta paroni Armfelt'in kuva selvästi ja huomattavasti hänelle esiytyi. Hän kertoi itseksensä tämän heidän kävelyretkellänsä sekä Kinassa illallisaterialla lausumia sanoja; hän kuuli taaskin niiden sanain soinnun, jotka sisälsivät jonnijoutavaa ja tavallista imartelua — näin ei hän olisi suonut tämän häntä puhuttelevan, ja siitä huolimatta ei tämä tulisi kentiesi milloinkaan puhuttelemaan häntä muulla tavalla. Ja sittenkin oli hän sen tehnyt; hän oli nähdessänsä ensi kerran Magdalenan osoittanut tälle ihailua, joka täytti hänen mielensä hurmaavalla riemulla. Niin, Magdalena halusi olla kaunis, kaunis ainoastansa hänelle — hän tulisi jälleen puhuttelemaan Magdalenaa täynänsä ihmettelevää ihastusta, eikä enään käyttämään tuota jokapäiväistä puhetapaa, noita teeskenneltyjä lauseparsia, joista hän tunsi enemmän inhoa kuin iloa, enemmän kyllästymistä kuin huvia; hän tulisi puhumaan Magdalenalle niin, kuten ei kukaan ihminen vielä sitä ennen ollut puhunut, hän tulisi sanomaan rakastavansa Magdalenaa niin, kuin ei kukaan ihminen vielä ollut osannut hänelle sitä sanoa, ja tämä tulisi vaipumaan hänen syliinsä.
Hän loi Armfelt'in kuvan silmihinsä. Hän tahtoi kietoa sormiensa ympärille tämän tuoksuvat, hiukan tukkajauholla riputellut, kastanjaruskeat hiukset, hän ikävöi saadakseen katsella kuvaansa hänen sinisissä, lumoavissa silmissänsä, hän aavisti niitä suuteloja, joita hänen hehkuvat huulensa voisivat antaa. — Hän vajosi suloisiin tulevaisuuden unelmiin, lemmen synnyttämä sulous täytti hänet autuaallisuudella ja hän oli vetäytynyt yksinäisyyteen, saadaksensa vilkkaassa mielikuvitelmassansa hänestä haaveilla. Hän ummisti silmänsä, Armfelt'in kuva näkyi hänen edessänsä yhä selvemmissä piirteissä, ja lempeällä hymyllä hän tätä tervehti.
— Nukuksissa tahi valveillanne olette aina yhtä kaunis, lausui nyt eräs henkilö puoliääneen.
Magdalena avasi silmänsä, ja hänen unelmansa jatkona esiintyi nyt viehättävä todellisuus — Armfelt seisoi hänen edessänsä; mutta hänen tunteensa, jotka äsken olivat niin hartoavat ja tuliset, muuttuivat aroiksi sekä pelkääväisiksi siitä silmäyksestä, jonka tämä häneen loi, ja hän nousi äkkiä seisovallensa valmisna jättämään Armfelt'in yksinänsä.
— Minä mahdan olla teistä kovin vastenmielinen, neiti Rudenschöld, te väistätte minua yhä, jatkoi hän ja katseli yhä Magdalenaa pitkien ripsiänsä puoleksi peittämillä silmillänsä,— ja minä… minä etsin teitä! Te vedätte minua puoleenne sellaisella viehätysvoimalla, jota ei vielä kellään naisella teitä ennen ole ollut. Vai niin… teistä ei ole mieluista kuulla minun lausuvani tätä! Noh, tahdon muuttaa puhettani, kunhan vaan jäätte tänne vielä hetkiseksi.
— Magdalena vastasi ruhtinattaren kentiesi häntä kaipaavan mainitsi ja kauan poissa viipymisestänsä, kuinka kauan, sitä ei hän itsekään oikein tietänyt; mutta hän istahti jälleen noille pehmoisille mättäille, ja Armfelt istuutui vähän matkaa hänen viereensä.
— Te olette olleet poissa yhden tunnin ja kymmenen minuuttia, vastasi hän hymyillen, — minulla on tarkka tieto siitä ajasta, jonka te olette viipyneet poissa, ja tämä tunti, nämät minuutit ovat tuntuneet minusta pitkältä, tukalalta ijankaikkisuudelta. Minäpä en vapaaehtoisesti karsikaan sellaisia tukaluuksia, — jatkoi hän yhä hymyillen, — minä tulin suorastansa tänne; en tiedä mistä syystä luulin niin varmaan löytäväni teidät täältä notkosta… niin teidän vetovoimannehan sen vaikutti.
— Epäilemättä, vastasi Magdalena, koettaen poistaa tuntemaansa hämmästystä ja sen sijaan yrittäen puhua iloisella, leikillisellä tavalla; mutta se jäikin vaan yritykseen, ja heidän juttelunsa keskeytyi silmänräpäykseksi. Tässä vaitiolossa oli Magdalenan mielestä joku unenkaltainen suloisuus, joka tuntui niin hyvin soveltuvan tuohon vaitonaisuuteen, joka tässä puita kasvavassa notkossa vallitsi, ja hän saattoi nyt häiritsemättä katsella Armfelt'in kasvoihin.
Luonto oli tuhlannut hänelle lahjojansa, oli antanut hänelle älyä ja kauneutta ja ennen kaikkea tuon teeskentelemättömän sulon, jota ainoastaan luonto voi antaa. Hän oli aina viehättävä. Teeskentelemättä oli hänen vartalonsa ryhti miellyttävä, ja joko hän ojensi itsensä nurmikolle tahi pyöriskeli tanssissa; tahi nojasi itseänsä ovenpieleen tahi oli jossakin syrjäisessä huoneessa polvillansa jonkin kaunottaren jalkain juuressa, näytti hän aina ansaitsevan olla mallina jollekin maalarille tahi kuvanveistäjälle. Ja nyt, kun hän istui Magdalenan edessä, pää nojattuna erästä koivun runkoa vastaan ja toinen kätensä huolimattomasti leikkien muutamilla auringon paistamilla kukilla ja tällä kertaa tyynet ja hymyilevät kasvonsa häneen päin käännettynä, ei tämä muuta voinut kuin vajota hänen autuaalliseen katselemiseen, samalla kuin hän kuulteli hänen leikillisiä pilapuheitansa.