— Järjestäkäämme äkkipikaa puutarhassa muutamia eläviä kuvia. Olenpa utelias näkemään, miltä nämät tulevat näyttämään noiden luonnollisten, vihriäin verhojen takaa, joita olen hakkauttanut Floran kukkulan vieressä oleviin pensastoihin. — Kustaa-kuninkaan vilkkaat silmät lensivät hetkeksi naisiin, ja hän jatkoi: —Niin, neiti Rudenschöld, teistä tulee viehättävä kevään kuva, ja vapaaherratar Höpken tulee esittelemään meille ihaninta kesäpäivää; mutta syksykään ei saa suloudessa jäädä muista jäljelle, ja ehkäpä te, kreivitär Löwenhjelm, otatte kuvaellaksenne hohtavan kuuvalon, kypsyneen elon ja hedelmäin vuodenaikaa.
— Nämät kuninkaan viimeiset sanat antoivat Södermanlannin herttuattarelle syytä kuiskaamaan hiukan, ivallisella silmäyksellä puolisolleen toivovansa, ett'ei kreivitär Löwenhjelm tulisi esiintymään kielletyllä hedelmällä, komppasana, johon herttua vastasi nolomaisella hymyilyllä, samalla kuin kuningas, joka nyt kääntyi nuoremman veljensä puoleen, jatkoi:
— Ja sinä, Fredrik-veljeni, olet hopeaharmaalla parralla ja viitalla sekä tukkajauholla riputeltuna varsin sovelias talveksi. Kaikki tulee sitte valaistuksi tulisoihduilla. Niin tuosta voi tulla varsin oivallista! Useampain kuvaelmien järjestelemisen jätän sille, ketä haluttaa. Ja nyt hyvät herrat ja naiset menkäät valmistamaan pukujanne! Noin puolen tunnin kuluttua ovat katselijat paikoillansa.
Suuri joukko naisia ja herroja menivät nyt pois, ja kuningas, joka näyttäen lempeältä oli tarttunut Kaarlo-ruhtinaan käsivarteen, lausui aivan ystävällisesti:
— Aijoin tulla kotiin ennen hämärän tuloa järjestämään kaiken tämän kunnollisesti, mutta Liljensparre viivytteli minua; Kustaa-kuningas heitti salavihkaan silmäyksen veljeensä, joka äkkiä käänsi kasvonsa pois kuninkaasta, ollen silmäilevinään erästä nuorta, ihanaa hovineitiä, joka samassa silmänräpäyksessä astui sisään, — todellakin merkillinen mies, tuo Liljensparre — jatkoi kuningas yhä samalla ystävällisellä ja lempeällä äänellä. — Hänen erinomaisen tarkka silmänsä huomaa ja ottaa selvän mitä kekseliäimmin harkituista yrityksistä ja syvimmistäkin salaisuuksista… hän on verratoin, ja minä todella häntä ihmettelen.
Herttua heitti nyt aran silmäyksen Kustaa-kuninkaasen. — Tiesiköhän tämä mitään pulaan saattavaa, mitään, joka voisi olla vaarallista herttualle itsellensä? — Äkkiä teki Kaarlo tämän kysymyksen itsellensä, mutta kuninkaan täydellisesti tyynet kasvot karkoitti tämän ajatuksen, ja hän yhtyi kehumaan tätä poliisimestaria, joka oli niin suuressa Kustaa-kuninkaan suosiossa, samalla kun hän lisäsi muutamia imartelevia sanoja vanhemman veljensä omasta teräväpäisyydestä.
Esiintyvän auringonsäteen kaltainen hymyily ilmautui kuninkaan kasvoille ja vieden Kaarlo-ruhtinaan erääsen etäämpänä olevaan akkunan aukkoon, alkoi hän kuiskaten jutella hänen kanssansa. Kustaa-kuninkaan hienojuoteiset kasvot osoittivat tällöin hilpeyttä, samalla kuin hänen säkenöivät silmänsä väliin läpitunkevalla kirkkaudella katseli ruhtinasta, jonka kasvot loisti tyytyväisyydestä, — ja hänellä oli syytä tyytyväisyyteen, sillä hänellä oli kädessänsä valtakirja nostaa kuninkaan käsirahastosta isonlaisen rahasumman. Kustaa-kuningaskin oli tyytyväinen ostettuansa tavallisella keinolla kumminkin joksikuksi ajaksi itsellensä rauhaa ja Kaarlo-herttuan mielisuosion. Erottuaan tästä ystävällisellä nyökkäyksellä, lausui hän ääneensä läsnäoleville: — Ja nyt puistoon, hyvät herrat, puistoon!
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Magdalena istui auringonpaistamalla kukkulalla; hänen vieno vartalonsa oli puolittain heittäytynyt pehmeöille mättäille, ja hän nojasi päätään käsivarrellansa.
Sen, jota hän kerran tulisi lempimään, pitäisi olla kauniin, uskollisen, uljaan, viehättävän, — niin oli hän ajatellut, ja Kustaa Mauritz Armfelt oli sattunut hänen tiellensä. Tämä älykäs, haaveileva hoviherra, hienolla käytöksellänsä, oli tuo ruumiillisesti toteutunut, hänen mielikuvitelmansa luoma, ihannekuva.