Tuo viimeinen vastaus ei ollut epäselvempi kuin edellisetkään, keskeytti herttua vakuutuksella. — Eikö niin, Ulfvenklou?
Olematta laisinkaan kuulevinansa tuota viimeistä kysymystä, otti haaveilija veitsensä laattiasta ja laski sen terän jälleen vitkallisesti paikoillensa.
— Epäilenpä kuitenkin, — jatkoi Reuterholm yhä hymyillen, — koko tämän aarteen olemista.
— En tahdo pahoittaa ketään sitä uskomaan. Olkoon siis niin, kuin en tästä asiasta koskaan olisi maininnut sanakaan teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, — lausui haaveilija tuolla tyynellä vakavuudella, jolla hän aina puhui.
— Ei, ei, Ulfvenklou-hyväni, ymmärräthän kait pilaa, — keskeytti herttua, joka tunsi hieman tyytymättömyyttä Reuterholmin osoittamasta epäilyksestä. — Minusta kumminkin tuntuu se ilmestys, joka sinulle on näkynyt, sangen merkilliseltä, ja me tulemme vielä joskus puhumaan enemmän siitä asiasta.
Suosikki koetti näyttää välinpitämättömältä, ja Ulfvenklou nyökäytti myöntäen päätänsä, samalla kuin nyt toisen kerran tämän kohtauksen ajalla salaperäinen hymy silmänräpäykseksi ilmestyi hänen ohuville huulillensa.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Hovi oli tehnyt huviretken maalle; se oli lähtenyt kaupungista lehvillä koristetuissa vaunuissa sekä kulkenut pitkät matkat ja aikoi syödä päivällisateriansa ulkoilmassa. Kustaa III oli järjestänyt tämän retken, ja noiden loistavien herrojen sekä viehättävien naisten mieli oli sopusoinnussa tuon hymyilevän auringonpaisteen kanssa, joka oli levittäinyt koko maiseman yli, jossa ei vielä mitkään kellastuneet lehdet muistuttaneet syksyä eikä katoavaisuutta.
Kaikki hovimenot olivat karkoitetut; nyt aiottiin huvitteleida kansan tavoin ja heittää tykkänänsä tuo teeskennelty ihminen sekä muuttua luonnonlapseksi, ja mitä runollisimmilla tunteilla kuunneltiin nyt lintujen iloista livertelyä puiden oksilla tahi karjan pitkäveteistä mylvintää etäällä olevilla niityillä. Jotkut menivät niinkin pitkälle halussansa olla yleisen kansan ja luonnonlapsen kaltaisia, että alkoivat puhua, mikä onni olisi omata pienen majasen ja rakastavan sydämen.
Erään lehdon reunassa kohousi viheriäinen kumpu; ollen puhdas pensaista ja kannoista oli se houkutellut tänne tuon iloisen joukon, joka oli asettaunut kummulle, ja palvelijat riensivät nyt tuomaan isoista vasuista huikaisevan valkoisia pöytäliinoja, joilla pian nähtiin järjestettyinä tarkoin peitettyjä astioita, korkeita hopea-kulhoja täynänsä tummansinisiä rypäleitä ja punertavia pääroneja joiden varressa vielä istui kiinni viheriä lehtiä, jään seassa olevia sampanjapulloja ja monenkarvaisia jäätelöjä. Vaikka tämä nurmikossa pidetty ateria ei ollutkaan niin kohtuullinen kuin meikäläisillä on tapana tällaisilla huviretkillä nauttia, ei tästä kuitenkaan ollut kellään minkäänmoista muistuttamista; kannet nostettiin pois noilta höyryäviltä ruoka-astioilta, samppanja kuohui laseissa, ja tässä syötiin, juotiin ja naureskeltiin niin luonnollisesti, kuin kukin voi.