Kaikki se sulous, mikä Kustaa-kuninkaan olennossa oli, esiytyi tänä päivänä kaikessa lumoavassa viehättäväisyydessänsä, ja erinomaisella kohteliaisuudella hän haasteli seurueensa kera tahi otti miellyttävällä vilkkaudella osaa niihin yksinkertaisiin huvituksiin, jotka viehättivät uutuudellansa, loukkaamatta hänen hienoa kauneudenaistiansa.
Vasta huomattuansa sen ihastuksen, jolla hänen etevin suosikkinsa silminnähtävästi kohteli neiti Magdalena Rudenschöld'iä, näytti vähäinen varjo laskeutuvan hänen otsallensa.
— Elis-hyväni, — kuningas oli äkkiä kääntynyt Schröderheimiin päin ja puhutteli häntä ystävällisellä äänellä, — Armfelt kohtelee tuota viehättävää Magdalenaa sangen silmäänpistävällä suosiolla.
— Se on uusi todistus hänen hyvästä aististansa, teidän majesteettinne.
— Sellaisena en minäkään voi muuta kuin hyväksyä sitä. Hän on todellakin viehättävä… todellinen ruusunnuppu; mutta muuksi kuin perhon huikentelevaksi ihastukseksi ei hänen suosionsa saa muuttua.
— Häneen nähden en siitä luule muuta voivankaan tulla.
Kuningas nauroi.
— Mutta jos otaksuisimme mahdottomuudenkin mahdolliseksi, ovat nuot kumpikin liian köyhiä, ajatellaksensa avioliittoa. Foi de gentilhomme, Armfelt yksin maksaa minulle kylläksi, mitä hänen perheensä sitte tulisikaan maksamaan?… Saanpa todellakin ajoissa toimittaa hänet soveliaasen naimiseen.
Tietämätöin näistä sanoista, näistä ensimäisistä pilvistä, jotka nousivat Magdalenan niin kirkkaalle ja viehättävälle lemmentaivaalle, astuskeli hän kaidalla, puoleksi raivatulla metsäpolulla lemmikkinsä rinnalla, kuunnellen hänen sanojansa ja vastaten niihin sekä osoittaen hänelle kaiken sen suosion, jota hänen tulinen luonteensa ja tuntehikas sielunsa voi osoittaa.
Tuo viehättävä hovimies ja tuo ihana hovineiti kävivät aivan vieretysten, puhuen metsän ihmeellisestä huminasta ja omista kummallisista tunteistansa, ja astuen hiukan erään nuorukaisen ja tytön tieltä, joilla luultavasti oli sama halu yksinäisyyteen kuin Magdalenalla ja hänen ihailijallansakin, sattui tuo vapaasukuinen neiti luomaan silmänsä tähän pariin. Silmäyksellä, joka osoitti Magdalenan tuntevan tuon nöyrästi kumartavan tytön, tervehti hän tätä, kentiesi huomaten jonkun yhtäläisyyden hänen ja tuon nuoren tytön olosuhteissa, — heidän molempain, jotka elämässä olivat niin äärettömän erilaisessa asemassa, — lähetti neiti Rudenschöld hymyilyn tytölle, tuolle pienelle, vähäpätöiselle ompelijattarelle, jonka Magdalena pari vuotta sitte ensi kerran kohtasi Daschka-kreivittären luona ja jonka olemassa olon tuo ylhäinen neiti milt'ei kokonansa oli unohtanut. Tämän hymyilyn ohessa tunsi hän jonkunlaisen mielisuosion tuota halpaa tyttöä kohtaan valtaavan itsensä ja, pysähtyen hänen eteensä; lausui hän alavaisella ystävyydellä: