Kivi-Tanelin toinen rouva oli kaunis vaalean verevä, väkevä nainen. Ensin oli se ollut tarha-, sitten sisä-piikana ja oli siisti sekä järjestystä rakastava. Emännäksi päästyään rupesi hän hellästi hoitamaan lapsia ja kovuudella ojentamaan miestänsä. Hän, joka ennen oli rääkännyt entistä hellää vaimoansa, sai nyt tanssia toisen rouvansa nuottien mukaan. Mutta ennenkuin sai vanhan jäykän miehen taivutetuksi, täytyi hänen monta kertaa sitä ennen sille näyttää käsivoimansa. Jos kiivaat ja vakavat sanat eivät auttaneet, niin oli hänellä lonkassa valmiina tukeva keppi, jota käytti niin voimakkaasti ja viisaasti, että ukko pian kävi nöyräksi kuin lammas. Tästä, joka pidettiin oikeana kostona, käytettiin sanantapaa: "tuli karttu koiran viereen."
Palkkaväeltänsä vaati Kivi-Tanelin rouva enemmän kuin moni muu. Entistä säätyänsä ei häveten, sanoi tuo ymmärtävä emäntä: "minä olen itse ollut palkollinen; tiedän siis tarkoin, mitä saatan väeltäni vaatia ja mitä piika saa toimeen, kuin vaan tahtoo." Paitsi sitä palkitsi hän heitä ansionsa mukaan, niin että kunnolliset palkolliset palvelivat häntä kauan ja mieluisasti otettiin Kivi-Tanelilla palvelleita, sillä ne olivat aina hyviä.
Kivi-Tanelin kuoltua otti hänen leskensä erään nuoren arvostetun kauppiaan, jonka kanssa eli kauan onnellisessa naimisessa, koko kaupungilta arvossa pidettynä ja kunnioitettuna. Seuraelämässäkin oli hänen huoneensa etevimpiä, ja hän kuoli rakastettuna ja kaivattuna mieheltänsä ja pojiltansa.
19.
Kivi-Taneli Lesken pelto.
Jäännöksenä entisistä varakkaammista ajoista oli pieni pelto erään lesken ainoa tavara. Siitä sai hän ja kolme tytärtänsä leipänsä, niin että kuin lisäksi tuli kättensä ahkera työ, niin eivät tarvinneet tulla toisten ihmisten rasitukseksi. Kynnönaika oli tullut ja leski oli huolessa, miten saisi peltonsa kynnetyksi. Parhaampana työaikana oli kaikki maanviljelijät juhtinensa omissa töissään niin että runsastakin päivä-palkkaa vastaan oli vaikea saada niitä; köyhän lesken vielä sitäkin vaikeampi.
Leskellä tuskin oli yönlepoa murheesta, miten ajallansa saisi peltonsa kynnetyksi, sillä aika kului eikä vielä neuvoa tietänyt. Joka päivä kävi leski raskasmielisenä puolen peninkulman matkan syvässä hiekassa pellollensa. Nöyrästi kysyi hän kaikilta työmiehiltä, jotka tunsi eli joita tapasi, eivätkö joutaisi hänen työhönsä, mutta sai ihan kieltäviä vastauksia.
Eräänä aamuna kohta auringon nouseman jälkeen kävi leski taas rakkaalle pellollensa, josta hänellä nyt oli niin paljon huolta. Koko luonto iloitsi rauhassa aamuauringon säteitä vastaan. Lintuparvet ylistivät luojaansa ja kesän alkua, joka oli niin ihana. Ympärillänsä kaikki iloitsi, mutta lesken sydän oli murheellinen. Raskaaksi tuntui hänestä ei saada syksyllä mitään leikata. Hän arveli ehkä ensikerran eläissänsä joutuvansa leivän puutteesen. Tätä ajatellessaan vuoti katkeria kyyneleitä hänen valjuja poskiansa myöten. Ne, jotka samanlaisia tunteita eivät ole koettaneet, voivat tuskin käsittää, mitä vaivoja asui hänen ahdistetussa rinnassansa.
Lähimäisellä pellolla näki samassa miehen kyntävän. Hän kävi sen luokse ja kysyi tervehdettyänsä, eikö mies maksusta kyntäisi likimäistäkin peltoa.
"Mieluisasti tekisin sen mummo-kulta, jos eivät usiammat Kivi-Tanelin pellot vielä olisi kyntämättä, vaikka aika jo kiirehtii."