Lapsi vaan ymmärsi miehen huolellisen muodon ja kyyneleen hänen silmässänsä, jonka vuoksi kiiruhti noutamaan äitinsä. Tämä heti älysi miehen aikomuksen olevan saada puhutella maaherraa, tai hänelle kansselissa antaa anomuskirjan. Nyt luuli hän olevansa osotetulla paikalla, mutta rouva neuvoi häntä selvästi menemään vastapäisestä portista ja sitten ensimäisestä rapusta vasemmalle, niin olisi määränsä perillä. Paljon kiitellen ja kumarrellen, noudatti matkamies osoitusta ja kävi ilomielisenä yli kadun.
Nyt luuli mies olevansa osotetulla pihalla. Pitkän silmäilyn heitti hän tikapuille, katon nojalla seisoville, tuumaillen katon ei olevan niin korkean kuin moni honka, jonka latvaan metsästysmatkoillansa oli kiivennyt.
Tikapuut luuli hän olevan ne raput, joita hänen piti nousta kansseliin, mutta niitä koitettuaan olivat ne niin lahot, että puukappaleita lohkesi hänen käsiinsä. Ne asetti hän ihan paikallensa, lausuen: noin se on ollut.
Vaikka kansselin matka hänestä oli vähän vaarallinen, ei hän kuitenkaan kauan epäillyt. Nähden ylhällä ikkunassa ihmisiä, jotka toki vielä eivät olleet häntä huomainneet, ajatteli hän: eihän tikapuut tässä mitättömänä seiso, ja koska ne muitakin ovat kannattaneet, niin tottahan ne minunkin pitää.
Paperinsa otti hän suuhunsa ja nyt lahoja tikapuita kömpimään ylös. Moniaat puolapuita murtuivat, mutta se ei hänen mieltänsä masentanut; hän vaan lujemmin piti kiini notkuvista sivupuista ja pitkitti itsepintaisena ja tyynenä matkaansa. Jaakopin enkelit kai häntä suojelivat, sillä ihmisvallassa se ei olisi ollut.
Käveltyänsä ikkunan kohdalle, jossa maaherra ahkeraan kirjoitti, odottamatonta tulijaa huomaamatta, otti mies paperinsa yhteen, hattunsa toiseen käteen, surkealla äänellä lausuen: "armollinen maaherra ja korkea konsistoriumi", kurottaen papereitansa ikkunaa kohden.
Enempää ei mies joutunut lausumaan, kuin maaherra kiivaasti ja äreällä äänellä käski hänen mennä samaa tietä kuin oli tullutkin.
Pelästyksestä oli mies melkein maahan pudota, sillä hänen paluumatkallansa katkesi taas kaksi puolapuuta. Mutta hän oli Suomalainen ja itsepintainen: yksin käsin piti hän kiini vielä monta syltää maasta; hatun piti hän toisessa ja paperin suussa, itse riippuen ilmassa. Voimansa rupesivat loppumaan, jonka varsinkin vaikutti niin suuren herran lähellä olo.
Herrat vaalistuivat tätä nähdessään ja itse maaherra käski avuksi. Kaikki juoksivat kiiruhtain ja köysi saatiin onnettoman uumalle ennen kuin hänen voimansa peräti loppuivat.
Hengen vaaralla ja köyden avulla vipusi hän tikapuun reidelle. Maaherran ja kaikkein toisten yhteisellä avulla saatiin mies vihdoin ikkunasta sisään.