"Sepä omituista!" huudahti Jennet mielissään. "Hänkin haluaa kuulla sinusta ja on antanut minun kuvailla sinut sata kertaa."
"Minusta näyttää, että tunnen hänet varsin hyvin", sanoi veli miettivästi; "näen hänen loistavat silmänsä ja herkkävivahteiset ruskeat kasvot. Saanenkohan häntä koskaan tavata?"
"Kenties. Mutta, Derrick, sinä ja Charlotte varmaankin riitelisitte. Minusta aina tuntuu, että olisi vaarallista tuoda molemmat suosikkini yhteen, koska pelkään etteivät he pitäisi toisistaan ja tekisivät minut onnettomaksi."
21. luku.
Pelon aiheita.
Hämärä oli käynyt läpikuultamattomammaksi, kun kiesit pysähtyivät puutarhan portille, ja ylösvedetty kaihdin arkihuoneen ikkunassa paljasti kirkkaan, lampun valaiseman kuvan. Samassa tuokiossa jo hyökättiin ovikäytävään ja kuului kuoro iloisia ääniä, Hilaryn tervehdyshuudon kaikuessa yli kaiken. Senjälkeen isä vahvoilla käsivarsillaan nosti Jennetin kieseistä ja puristi häntä hetkisen rintaansa vasten. Herra Fowler ei suinkaan ollut äänekäs mielenilmaisuissaan, ja paljon sanoin lausumatonta liikutusta sisältyi tuohon hartaaseen syleilyyn. Jennet ymmärsi jälkeenpäin, mitä kaikkea isä juuri silloin rinnassansa tunsi.
Kerkeänä kuten aina Hilary oli senjälkeen ensimäinen häntä tervehtimässä, sitten seurasi Katherinen tyyni suudelma ja Mabelin kuiskaamat rakkauden sanat. Lopulta viimeisinä molemmat nuorimmat lapset tarttuivat Jennetiin ja veivät hänet riemun myrskyssä sisälle.
"Kylläpä sinua varmaan hirveästi palelee", sanoi Ellen vetäen hänet loimuavan takkavalkean ääreen.
"Ja olet tietysti kauhean nälissäsi", huusi Hilary. "Älkäähän nyt touhutko niin paljoa, lapset, vaan antakaa hänen riisua puuhkansa ja päällystakkinsa. Kannanko kapineesi ylikertaan, Jennet?"
"Ei", vastasi Jennet väsähtäneestä, "minä menen heti huoneeseeni".