Mutta nämä rauhoittavat sanat eivät tyrehdyttäneet Hilaryn kyyneleitä,
ja Katherinesta olikin muuten viisainta antaa niiden vuotaa. Harvoinpa
Hilary itki, mutta hänen terävä kielensä sai toiset usein itkemään.
Pieni alakuloisuus ja nolaus teki hänelle hyvää.
Kun Hilary oli jäänyt yksikseen, hänen murheensa yltyi rajuksi, mutta muutaman minuutin perästä nyyhkytykset päättyivät pariin, kolmeen raskaaseen huokaukseen. Voiko olla ihan totta, että hänen oli lähdettävä rakkaasta, vanhasta kodista, missä hän näin kauan oli saanut noudattaa omia mielitekojaan ja oikkujaan? Kyllä sen täytyi olla totta. Katherine oli puhunut hirveän vakavasti; ei ollut pienintäkään toivoa välttää julmaa kohtaloa.
Itsesäälin puuska seurasi hänen ensimäistä suuttumuksensa purskahdusta. Hänen nuoremmat sisarensa olivat äidin luona, Jennet oli ulkosalla, Katherine oli vetäytynyt ruoka-aittaan ja keskusteli keittiöasioista Rachelin kanssa. Tässä surullisessa mielentilassa Hilaryn päähän pälkähti samoilla yksinään kautta koko vanhan rakennuksen ja heittää pitkät jäähyväiset noille tutuille huoneille.
— Kuka tietää, milloin siihen taas saan tilaisuuden, — vaikeroi hän itsekseen. — Koko ensi viikon ja seuraavat viikot ne hyörivät ympärilläni vaatteitteni valmistamisessa, leikaten ja nyppien ja koettaen pukuja päälleni, kunnes vihaan jokaisen vaatekappaleen näkemistäkin. En saa pahaakaan rauhaa, sen tiedän, ennenkuin ne ovat kunnollisesti toimittaneet minut matkaan ja päässeet minusta.
Vilkasluontoinen Hilary-parka, joka usein oli tuskastuttanut jokaista perheenjäsentä, ei ollut menettänyt hitustakaan näiden rakkaudesta. Hänen astellessaan edestakaisin talvisen iltapäivän hämärtyvässä valossa oman kovan kohtalon surkuttelu vähitellen haihtui kodin hellyyden lämpimässä hehkussa. Ajatus opistoon lähdöstä ei häntä sen enempää miellyttänyt, mutta hän lakkasi sättimästä niiden viisasta huolenpitoa, jotka hänet sinne lähettäisivät.
Sillävälin Jennet ja Derrick olivat etsineet lempisopukkansa metsästä, missä pistiäis- eli rautatammet upeilivat runsaiden tulipunaisten marjojensa loistossa. Tuskin tuntui tuulenhenkäystäkään, valo oli tyyntä ja kirkasta, ja ainoastaan kultarintakertun liverrys keskeytti äänettömyyden. He seisoivat ylävällä maalla, ja aukosta puiden lomitse he saattoivat nähdä kylän vanhan, harmaan kirkon muratin kiertämine torneineen ja rauhallisine hautuumaineen, ja sisar huomasi veljensä silmien lepäävän tuolla pyhällä paikalla.
"Monet siellä rukoillut rukoukset ovat tulleet kuulluiksi", virkkoi hän koskettaen hellästi nuoren miehen käsivartta. "Oi Derrick, olen hyvin kiitollinen, että sydämesi toivo toteutuu!"
Veljen hymy osoitti tyyntä onnea. Ainoastaan Jennet oli käsittänyt, kuinka voimakas tuo toivo oli, ja hänen myötätuntonsa oli tuottanut suurinta lohtua, kun sen toivon toteutuminen näytti aivan mahdottomalta. Nyt ne olivat kaikki ohitse — nuo vastenmielisen uurastuksen ja tyydyttämättömän kaipuun vuodet, ja uusi työ ja uusi elämä oli pian alkava.
"Mutta me emme saa lakata rukoilemasta siksi, että rukouksiin on vastattu", sanoi hän hetkiseksi vaiettuaan. "Kristityn elämä on alituista rukousta. Kun halu tulee, täytyy Jumalan armon seurata sen mukana, muutoin se ei koskaan ole tuleva meille 'elämän puuksi'."
"Joskus", kuiskasi Jennet, jonka silmät äkkiä kyyneltyivät, "tuntuu minusta kuin suuri onneni musertaisi minut maahan. Derrick, tiedämme, että rahat eivät aina ole hyväksi; ne saattavat muuttua esteeksi, joka taittaa sielun siivet. Sano minulle, veli, pelkäätkö minun tähteni paljon? Luuletko minun kykenevän kohoamaan sydämessäni ja sielussani yhtä hyvin kuin silloin, jolloin tämä kultainen taakka ei minua vielä painanut?"