— Härmälä puhui pakottavasta voimasta, mutta tuskin hän sillä tarkoitti työväen luokan pyöveliä, — sanoi Ruhala.
— Eikö meillä kaikilla ole sama pyöveli? — kuuli Mooses Esan vastaavan.
— Tietääkös herra Helin, mikä on meidän pyövelimme? Se on raha, ja se komentaa polvilleen joka nulkin. Rahasta me rukoilemme yläluokkaa, kerjäämme työtä ja olemme ylen onnelliset, kun saamme valmistaa heidän vaatteensa, ruokansa, istuimensa ja astuimensa, palvella heidän palvelijoitaan ja elukoitaan. Me voisimme olla omia herrojamme, jos tahtoisimme. Tuolla huutaa viljelemätön maa meidän voimiamme ja lupaa meille luonnollisen palkkamme, mutta me olemme kahleissa, rahan kahleissa.
— Oppikaa rahan hankkimisen taito, ja silloin olette herroja.
Veronika näki sivulta Ruhalan hurjistuneet katseet, kun hän puristi molemmat kätensä nyrkkiin aivan kuin olisi tahtonut ryhtyä tappeluun.
— Olemmeko me juutalaisia, verenimijoitä, jotka ahmivat ja nielevät kultaa kuin rahapajan sulatusuuni. Meistä on koetettu tehdä julmuria, on tyrkytetty meille juutalaisten hirmuista jumalaa, joka ei koskaan naura, ei edes suutaan viistoon vedä, vaikka hänen luomakuntansa on tökerö tekele.
— Kristushan on itse lempeys, — yritti Veronika sanoa. Hän huomasi, kuinka Ruhalan vaimo katsoi häneen ystävällisesti ja nyökkäsi. Veronika liittyi häneen.
— Kristus ei olekaan jumala, vaan ensimmäinen kansan ystävä.
— Kristus ei ollut sosialidemokraatti, — sanoi Esa.
— Sosiaalidemokraatti — —! — Ruhala joutui sileälle jäälle. — Olkoon, mitä oli, mutta meidän täytyy nyt saada osamme; ellemme saa hyvällä, otamme väkisin.