— On vaikea saada kaukaa kaupungista saakka ja tulee liian kalliiksi. —
— Näytätte itsekin väsyneeltä, — sanoi Hely.
— Olen monta yötä nukkunut huonosti. Irja on kovin levoton. —
Kamari, missä Irja makasi, oli pieni siniseinäinen, ruskealattiainen, akkunan edessä pöytä ja pöydällä pienen pieni, valkoinen ruumisarkku telineellä, jotta se näkyi hyvin ulos. Veronika silitti sen sileätä pintaa ja hymyili sen somuudelle.
— Nuo suuret, mustat tuolla etuhuoneessa eivät enää ollenkaan kammota, kun katselee tätä pikkusta, — sanoi hän. Kello naksutti, vanhemmat lapset nukkuivat tuvassa säännöllisesti hengittäen, lamppu paloi unisesti pöydällä.
— Eikö neidit tahtoisi mennä katsomaan Kivistömäen laitaan? Siellä kuuluu olevan hyvin kurjaa, — sanoi Ruhalan vaimo.
— Mennäänkö huomenna? — kysyi Hely. — Olisi paras neuvotella ensin
Härmälän tädin kanssa. —
He lupasivat seuraavana päivänä poiketa Ruhalaan ja sopivat poikien kanssa tulostansa Härmälään.
Yksin jäätyään Veronika antautui ajattelemaan päivän kirjavia tapahtumia. Aamulla loisti hänen onnensa kirkkaana kuin auringonsäteet, mutta se oli yhtä lyhyt kuin talvinen päivä, synkkeni aikaisen hämärän tullen, ja illalla, — niin, illalla hän sai vilkaista yöhön. Yöhön tanssi tilaisuudessa ja Ruhalan kodissa. Siellä tuijotti elämän vakavuus häneen mustien ruumiskirstujen haahmossa ja pikku Irjan sammuvassa olennossa. Mitä huomenna tulee? Näitä ajatellessaan hän nukkui.
Härmälän puodissa oli ahdinkoa, tupakansavua ja hälinää. Miesten kasvoilla kiilsi hiki ja kiihko saada yhä uudestaan ja uudestaan vakuuttaa, että heitä kuristettiin kurkusta, imettiin heidän verensä ja nujerrettiin. Levottomina vilkuiltiin Härmälän tädin "kädenalaisen" oveen, kuin olisi pelastus ollut sieltä odotettavissa.