— Tää on hulluutta! — kirkui eräs nainen, joka istui kumoonkäännetyn padan pohjalla imevä lapsi rinnoillaan. — Te miesroikaleet tapatte muijat ja lapset nälkään. Patruuna ei koskaan anna perään!
— Älä huoli! Kyllä myö ollaa sikkeähenkisiä, ja vielä se mölyki piletää, ennenku kuollaa, — sanoi karkeanaamainen mies.
Ruhala tuli "kädenalaisesta" ja huusi Onni Hannulaa. Sisällä neuvoteltiin, mistä lakonajaksi elonpidikettä saataisiin. Kassa oli niin pieni, ettei se riittänyt viikoksikaan.
— Voisiko neiti Härmälä antaa velaksi? Pelkään, että tapahtuu onnettomuuksia, ellei — — —.
Täti keskeytti Ruhalan puheen.
— No, no, ei niille pidä huutaa, että minulta saa velaksi, silloin ne tulevat suin päin. Kyllä ne tänne tiensä löytää, kun hätä käskee. Ei siinä mitään ilmoittamisia tarvita. — Täti heitti neuvottelut sikseen ja meni puotiin, mittasi, punnitsi rahasta ja rahatta. "Nälkäkirjaan" tuli paljon ronkeloita sinä päivänä, ja Mooses pudisteli päätään.
— Jos näin jatkuu, täti, ei viikon päästä ole mitään antamista.
— Mitäs me siitä, annetaan kaikki, mitä riittää, katsokoot eteensä sitte.
— Täti ei luultavasti saa heiltä koskaan takaisin.
— Ei jumalakaan takaisin tahdo muuta kuin sielun, kaikkihan ne tänne jää maalliset.