Työväen talolta oli tuotu lippuja, ja pitkässä kulkueessa alettiin mennä patruunan luo neuvottelemaan. Mutta juuri kun kulkue oli päässyt astumaan, tulivat ratsupoliisit vastaan, ottivat liput pois ja hajoittivat joukot. Hely ja Veronika sattuivat samaan aikaan Härmälän kohdalle ja sekaantuivat joukkoon. Tytöt turvaantuivat toisiinsa käyden käsitysten ja yrittäen jouduttaa kulkuansa. Jyrkät ja vihaiset katseet seurasivat heitä, ja Hely kuiskasi ruotsiksi:
— Joudutaan, Manu vaanii meitä; hän on ihan takanasi.
— Minne ryökynöillä kiire on? Eikö sovi katsoa, kuinka papan piiskurit kansaa kurissa pitää? — sanoi Manu, ja joukko nauroi.
— Tiedätte hyvin, ettei isälläni ole mitään tekemistä noitten piiskurien kanssa! — Veronika nosti ylpeästi päätään osoittaen ratsupoliiseja ja pysähtyi. Hely juoksi sisään noutamaan Moosesta. Veronika piiritettiin miesten keskelle; järeät kasvot ja tuijottavat katseet sakenivat yhä hänen ympärillään. Katseissa oli ahnasta uteliaisuutta näkemään heidän käsityksensä mukaan onnellista ihmistä, sen miehen tytärtä, jota he pelkäsivät, kadehtivat ja josta heidän aineellinen kohtalonsa riippui.
— Mitä me roskaväki tietäisimme! — huusi Manu.
— Herrat kehuvat, että heitä ahdistetaan, mutta koska olette nähneet heidän kulkevan nälkäisinä ja repaleisina? Ei kotka toisen kotkan silmää ronkkase, eikä herrat herroja sorra!
Hehkuvat ja tuijottavat silmät ärsyttivät Veronikaa. Hän kangistui jäykäksi, voimakas leuka nousi ja silmistä säkenöi uhmaava ylpeys. — Jos te kotkia olisittekin, ei teitä poljettaisi, eikä repaleet ja nälkä teitä rumentaisi!
Miesten silmät kiiluivat yhä kiihkeämmin, ja joukosta kuului huuto: Hyvä, hyvä! — Se kasvoi jyriseväksi ja tempasi mukaansa nekin, jotka eivät tienneet, mille huudettiin.
— Mitä he huutavat? — kysyi Mooses päästyään Veronikan luo.
— Neiti kehoitti meitä rupeamaan kotkiksi, — sanoi joku mies.