Härmälässä ympäröivät kaikki Veronikan udellen, paitsi Melu, joka seisoi vaaleassa tanssipuvussaan jutellen Oran kanssa.
— Nuo unikukat korvanjuuressa pukevat teitä erinomaisesti. Te olette kuin nuori pihlaja syksyn punervissa marjoissa. Eivätkö nuo toiset neidit tule tanssiaisiin? — kysyi Ora matalalla äänellä, joten se ei kuulunut toiseen huoneeseen. Oran imartelu miellytti Melua ja rohkaisi puhumaan.
— Katsokaa nyt Marckin neitiä. Oletteko koskaan nähnyt sileämpää pukua kuin hänen, aivan kuin pelastusarmeijan upseerin, sininen ja raskas, ei ainoata laskosta, ei poimua, ei nauhaa missään. Olisinpa minä noin pitkä ja solakka ja leveähartiainen! Totta tosiaan tietäisin pitää huolen puvustani! Hänessä ei huomaa pukua ollenkaan. Hän on liian luonnollinen.
Oran suupielissä oli hieno hymy. — Mutta teissä, neiti, yhtyy luonto ja taide suloiseksi sopusoinnuksi.
— Lähdetään nyt. Onhan hevonen jo odottamassa ja Karénille pitää aina saapua ajoissa. Täti on niin hermostunut odottamisesta. — Melu aavisti Oran sanoissa ivaa.
— Menettekö Karénille tanssiaisiin? — kysyi Hely hyvästellessä.
— Ettekö tekin tule? — kysyi Ora seurueelta.
— Olemme menossa muuanne, — sanoi Veronika vakavasti katsoen Oraan.
— Leben und leben lassen! — huudahti Ora ovessa.
— Tulimme kysymään tädiltä, mitä niille raukoille siellä Kivistömäen takana tehtäisiin, — sanoi Hely.