— Voi, herranen aika, tottahan te voitte, jos vaan tahdotte! — pääsi tädiltä luonnollisesti, ja kaikki kankeus valahti hänen vanhoilta kasvoiltaan.
— Nyt on täti saanut sielunvirkistystä pitkäksi aikaa Veronikasta, — kuiskasi Esa.
* * * * *
Kivistömäen kupeella, kivikossa oli pahoja lautahökkeleitä, joissa asui pullonpesijöitä, yövahti ja muita työväestön kurjimpia. Kinokset ulottuivat matalaan akkunaan ja jäähän hakattu porras johti lautaeteiseen, jonka rakosista tuuli vonkui, ja lumi tuprusi sisään.
— Minua kammottaa, — sanoi Veronika pilkkopimeässä. He avasivat oven. Vastaan läikähti vinkevä, ellottava haju ummehtuneesta liasta. Nainen tuuditteli sylissään räsykääröä, jossa vikisi ja valitti. Hän nosti harmaat kasvonsa, tuijotti tulijoihin.
— Mikä lapsen on? — kysyi Veronika.
Heidän oli vaikea hengittää, olisivat tahtoneet heittää oven auki, mutta naisen katse osoitti, ettei se ollut luvallista.
— Mikäkö on? Häi toinen taitamaton — nainen katsoi pientä tyttöä uunin vieressä ja vähän suurempaa poikaa — kantoi eilen kuumaa tuhkaa tän helmaan, kun tää istui tuutussa, ja vatsa paloi, — puhui vaimo kääriessään lasta kehtoon. Siinä oli eheät vaatteet jyrkkänä vastakohtana kaikelle repsuvalle, likaiselle ja savuttuneelle.
— Eikö teillä ole hoitajaa, kun itse työssä olette? — kysyi Hely.
— Onhan niitä toi poika hoidellut, mutta nyt on sekin niin villiintynyt, että uhkasi puukolla tappaa itsensä ja toiset, jos vielä telkeisin huoneeseen.