— Ehkä hän hoitaisi hyvällä puheella paremmin, — yritti Veronika neuvoa.
— Kukahan tässä hyvällä … sutenahan kaikki juoksevat. — Lapsi valitti ja äiti silitteli, tuuti, kääri ja puhutteli lempinimellä. Järeä ääni heltyi ja kimeni kyyneleiseksi ja roima olento pehmeni naiselliseksi. — Se kuolee, nyt justiisa se kuolee! — puhui hän valittaen tuskassaan.
Juhlallinen vakavuus sykähytti nuoria sydämiä ja kolkon vieraan läsnäolo kouristi. He unohtivat kurjuuden ympärillään, polvistuivat kehdon viereen ja tahtoivat katsoa kuolemaa silmästä silmään. Veronika silitteli äidin päätä ja katsoi lasta, jonka suu oli vääntynyt ja lasimaiset silmät tuijottivat häneen, kunnes sammuivat, peittyivät ikuisen verhon taa. — Tämä lapsi ei enää valita, — sanoi Veronika lohduttaakseen vaimoa.
— Eihän se valita. Jumalan tiet ovat monenlaiset. Näin hän usein taivaan valtakuntaa lisää.
Tytöt katsoivat toisiinsa.
— Oletteko tekin Karénilla työssä? — kysyi Hely.
— En, minä olen Marckin sahalla.
Veronika tarttui rääsyillä täytetyn sängyn tolppaan. Häntä ahdisti ja pyörrytti. He jättivät vaimolle rahaa ja poistuivat masentuneina, tuskaisina.
* * * * *
Kotona oli hiljaista ja synkkää, kuin olisi kuolema sielläkin käynyt.
Palvelijat liikkuivat hiipaillen ja sanattomina; rouva samoin.
Talvela oli kuin harmaa seinä, jolle pilvet heittävät tumman varjonsa
painostavina, tukehuttavina.