Telefooni soi eteisessä reväisten kipeästi hermoja jurottavassa hiljaisuudessa. Mooses soitti Veronikaa kävelemään.
Seuraava aamu oli jälleen kirkas ja haihdutti illalliset painajaiset. Mooses odotti portilla, ja yhdessä he suuntasivat kulkunsa maantietä pitkin ja poikkesivat veräjästä metsätielle suuren ikikoivun ohitse.
— Millaista oli Kivikolla eilen? — kysyi Mooses. Veronika painautui lähemmäksi häntä.
— Älä sitä kysy. Ellei sinua olisi, tahtoisin hukkua, hävitä, unohtua. Mutta sinä olet ja me elämme, uhallakin elämme ja kuulumme toinen toisillemme, vaikka — — —. Kaksi lujaa käsivartta kohotti hänet irti maasta ja lämmin suu sulki hänen suunsa.
Lumihaahtuvat putoilivat, liittyivät entisiin hangella, puitten oksilla ja aidoilla. Talvipäivän harmaus peitti heidät vaippoihinsa, ja puitten hellä humina säesti sydänten lyöntiä. Eteenpäin kahden, maailmasta irti, pyhässä metsässä he astuivat.
— Täällä on hyvä olla. Kerro jotakin kaunista, tähän metsään sopivaa.
Minä tahdon kuulla ääntäsi, tuntea sieluasi. —
Mooses mietti, ja hiljaisina he kulkivat.
— Nyt me istumme tälle kivelle ja sinä kerrot.
— Oli niinkuin nyt, — alkoi Mooses. — Lumihaahtuvat putoelevat, liittyvät entisiin hangella, puitten oksilla, kivillä ja aidoilla. Ne käärivät pehmoiseen vaippaan kulkijanaisen metsätiellä, kattavat päälaen, satelevat käsivarsille, olalle, syliin pitkähkön käärön päälle ja koteutuvat harmaan vaipan poimuihin. Hiljaa, aivan hiljaa ne siihen laskeutuvat, kartellen, varoen, ettei käärössä nukkuja heräisi. Kantaja ravistaa tungettelijat maahan.
Ne tulevat uudestaan, yhä rohkeammin, yltyvät, yhtyvät tuuleen, joka puitten latvoissa laulaa ja viskoo lunta kulkijanaiselle vasten kasvoja. Hän painaa päänsä alas, etsii suojaa vaipoista, astuu vuoroon nopeaan, vuoroon vitkaan. Toisinaan hoipahtaa hoikka olento ladulta syrjään ja jalka kompastelee. Eteenpäin, aina vaan eteenpäin.