Ajatukset ne tulevat kuin lumihiutaleet hiljaa, kiertoteitä, kyselevät, piinaavat, uhkaavat. Muistot kerääntyvät kintereille, ilkkuvat ja haukkuvat. Lopulta ne tuulessa ulvovat, inuvat ahnaasti kuin pedot. Mitä ne ajatukset ilkkuvat ja ahnaina ulvovat?
Poika hänen sylissänsä nukkuu.
— Jospa saisikin nukkua, on niin väsynyt. Ei, silloin ne vainoojat vievät pojan!
Metsä harvenee, tie puikahtaa veräjästä aukealle. Tuuli karkaa repimään vaippoja ja hakkaa jäiset hameet sääriin. Kulkijanainen taistelee tuulen kanssa, kietoo ja kietoo harmaita vaippoja kääröönsä ja katsoo hätääntyneenä ympärilleen.
Nyt nauraa.
— Mikä nauroi?
— Hah, hah, haa! — Kulkijanainen uupuneena vaipuu puunjuurelle, käärii ja käärii, kätkee lasta ja torjuu — — —.
— Anna tänne, sinä kulkijaäiti, anna pois poikasi! — Se oli myrskyraivotar, piiskoi valkoisin hapsin kulkijaäitiä.
— Sinä kurja kulkija-äiti, minun on poikasi, minun! Myrskyraivotar ryöstää pojan, kietoo valkohapsiinsa ja kiidättää. Äiti tavottaa, juoksee, nääntyy tielle, juoksee uudestaan tavottaen ilkkuvaa raivotarta, ja joutuu kaupunkiin, missä tuhannet valot tuikkivat.
Sairaalassa hän huutaa myötäänsä myrskyraivottarelle: — Anna pois, sinä siivellinen peto! Kuuletko piiskuritukka, päästä kynsistäsi, muuten sinut kuristan!—