Valkoinen lepo käärii hänet hohtaviin vaatteisiin ja antaa ikuisen rauhan.
Veronika kätki kasvot käsiinsä ja nyyhki: Kulkijanainen oli sinun oma äitisi. — Hän itki raskaan sydämensä kevyeksi Mooseksen sylissä.
TAISTELUA.
Mooseksen piti mennä jatkamaan lukujansa, mutta Veronika jäi kotiin. Hän kirjoitti Almalle aikovansa ryhtyä työhönsä Hallimajassa. — Täällä on niin huutavaa hätää ja törkeätä kurjuutta, ettei omatuntoni salli minun seurata omia mielitekojani, — kirjoitti hän.
Härmälän täti oli nyt Veronikan hyvä ystävä ja Veronika hänen "sielunsa virkistys", niinkuin Esa sanoi. Vielä kolmaskin oli heidän liitossaan. Se oli Kruunu-Anna.
Kruunu-Anna oli kookas, vanhahko nainen, puhtaassa, lämpöisessä puvussa. Ruskeista silmistä loisti eloisuutta ja leveistä kämmenistä näki, että niillä oli tartuttu kiinni. Järeissä kasvoissa oli älyn ja päättäväisyyden ilme.
— Nyt on Ruhalan Irja raasukin päässyt maahan, — kertoi hän Härmälässä tädille ja Veronikalle. — Se Ruhala, jumalaton, vei lapsen yleiseen, avonaiseen hautaan, jätti sinne eikä antanut vaimonsakaan mennä sunnuntaina papin kanssa sitä siunaamaan. Vieraat ihmiset saivat papille tehdä tiliä, missä Irjan kirstu oli. Onkos tää nyt enää!
— Hän ei usko Jumalaan eikä tahdo teeskennellä, — sanoi Veronika.
— Antaisi sitte vaimonsa mennä eikä estäisi.
— Kiihkeät ihmiset ovat suvaitsemattomia.